Lapsen kielen kehityksestä on tehty monia tutkimuksia, mutta en ole niihin perehtynyt. Joululomalla tapasin taas 2-vuotiasta lapsenlastani Aatua, jonka kielen kehityksestä tein ihan aikomattakin huomioita. Ja mikä ihmeellisintä, vertasin puhetta vieraisiin kieliin. Nämä ovat vain hajahuomioita lapsesta, jota näen vain noin kerran kuukaudessa.
Noin 1½-vuotiaana Aatu ymmärsi jo vaikka mitä ja sanoi yksittäisiä sanojakin. Myös kahden sanan tuotoksia oli runsaasti. Mielenkiintoni kiinnittyi yhdyssanoihin, jotka melkein järjestelmällisesti olivat väärin päin: lipputanko oli aina tankolippu, vaikka sitä olisi toistanut kuinka monta kertaa. Pöytäliinasta tuli liinapöytä, leikkimökistä mökkileikki jne.
Sama ilmiö oli adjektiiviattribuuteilla: iso lapio oli tavallisesti lapio iso.
Eikä pääsanan ja määreen paikanvaihto rajoittunut näihin, vaan myös omistus eli genetiiviattribuutti oli pääsanansa jäljessä: vaarin kirja oli aina kirja vaarin, isin autosta tuli auto isin. Nyt joululomalla olivat nämä kesäiset ”virheet” hävinneet.
Mielenkiintoista tästä tekee se, että monissa kielissä, esimerkiksi latinan, englannin, saksan ja espanjan kielessä omistus on aina pääsanansa jäljessä: sa. das Auto des Vaters tai esp. el coche del padre. Latinassa ja espanjassa myös adjektiivi on pääsanansa jäljessä: una chica bonita (= kaunis tyttö eli sananmukaisesti tyttö kaunis, kuten Aatun puheessa).
Nyt 2-vuotiaana oli puhe kehittynyt huomattavasti. Oli tullut uusia mielenkiintoisia asioita. Lauseet ovat pitempiä, 2- tai 3-sanaiset ilmaukset ovat tavallisia, mutta jopa 5-sanaisia lauseita tuli. Mielenkiintoisia olivat nyt kysymyslauseet, joissa olikin germaanisten kielten sanajärjestys, eli verbi aina toisena: Minne menee vaari? Mitä puhuu äiti siellä? Mitä syö lintu?
Toinen jännä ilmiö oli olla-verbin puuttuminen. Mm. venäjänkielessä puhutaan samalla tavalla tämän tapaisissa lauseissa:
Mikä tämä? Tässä kissa. Tämä vaari.
Kun olin jossain vaiheessa kertonut perheenjäsenten oikeita etunimiä, Aatu katsoi minua kovin hämmästyneenä ja yritti väittää vähän vastaankin. Lopuksi hän meni sohvalle vaarin viereen, taputti tätä päälaelle ja sanoi velmu ilme silmissään: Tämä Erkki. Ja nauraa räkätti päälle.
2 kommenttia:
Jäin (taas kerran) selailemaan huippumielenkiintoista blogiasi, ja on ihan pakko huomauttaa, että onhan suomessakin rakenteita, joissa genetiiviattribuutti on pääsanansa jäljessä, olkoonkin, että yhteys on jokseenkin arkaistinen. Rippikoululapset vetelevät vieläkin ulkomuistista: Isä meidän, joka olet taivaissa...(Tuohan on, muuten, ruotsiksi ainakin sama. Fader vår som är i himmelen jne. Nyt vasta hoksasin. Ruotsin tietyissä murteissahan on verrattain yleinen tuo rakenne, samoin norjassa. Bilen min tuntuu tietyissä yhteyksissä omaankin suuhun jopa luontevammalta kuin min bil.)
Tiina: Mutta se ei ole alun perin suomen kielen mukaista ja sen käyttö on vain hyvin rajallsita. Sehän on meille tullutkin nimenomaan vasta silloin, kun kieltä on alettu kehittää kirjoitettuun muotoon. Ja silloin oli melkein vain pääasiassa kristillisiä kirjoituksia, esim. Isä meidän on käännetty suoraan vieraista kielistä.
Ja kuten jo mainitsitkin, tuo rakenne on vain vanhahtavissa teksteissä, jotka on käännetty kauan sitten. Nykyään se esiintyy rytmin takia tai muuten tehokeinona vain runollisessa tyylissä.
Tulee näin äkkiseltä mieleen esim. laulu: Tyttöni, tyttöni mun...
Lähetä kommentti