tiistai 30. lokakuuta 2007

Ruotsinruotsia vai suomenruotsia

Tuttavani kertoi käyneensä Tukholmassa ja nälissään tilanneensa kahvin ja sämpylän. Yllätyksekseen hän ei saanutkaan juusto- tai makkarasämpylää, vaan laskiaispullan.

Totta. Monissa ruotsin oppikirjoissa on vieläkin ruokasanastossa en semla=sämpylä. Mutta tämä päteekin vain suomenruotsissa. Ruotsissa on pyydettävä en fralla tai en småfranska, jos haluaa sämpylän.

Suomenruotsin ja ruotsinruotsin sanasto ja ilmaisu eroavat jonkin verran toisistaan. Kieli kehittyy ja uudistuu Ruotsissa omaa tahtiaan, Suomessa taasen valtakieli suomi vaikuttaa kovastikin kieleen, mikä voi aiheuttaa sanaston eroavuuksia ja jopa sekakieltä: "Jag har en sådan pellepuku hemma".

Ruotsissa suomenruotsia pidetään ruotsinkielen yhtenä murteena. Suomenruotsilla on kuitenkin oma suomenruotsin kirjakieli, jota käytetään huolitellussa kielenkäytössä, lehdistössä, televisiossa jne. Sillä on myös oma kielenhuoltonsa. Suomessa puhuttava suomenruotsi ei ole yksi yhtenäinen kieli, vaan eri puolilla Suomea puhuttavan ruotsinkielen välillä on suuriakin eroja. Esimerkiksi eteläpohjalaista suomenruotsin murretta voi olla helsinkiläisen vaikea ymmärtää.

Pääosin molemmissa maissa puhuttavat kielet ovat samanlaisia, joitakin eroja voi olla preposition ja artikkelin käytössä tai sanonnoissa. Suurimmat erot ovat kuitenkin sanastollisia. Monet sanat ja sanonnat ovat suoria käännöksiä suomenkielestä. Ruotsalaiselle ei kannata sanoa boboll, kun puhuu pesäpallosta. Se on käypä suomenruotsalaisille puhuttaessa, mutta ruotsalaiset eivät sitä ymmärrä. Sen sijaan voi sanoa esim. finsk baseball, jolloin käsite hieman selvenee.

Korvapuustiakaan ei kannata pyytää Ruotsissa, silloin saa korvilleen oikein kunnolla. Suomenruotsin örfil tarkoittaa suomen mallin mukaan sekä iskua korville että pullaa. Ruotsissa sanotaan kanelbulle.

Sanonta Hän on tupakalla on suomenruotsissa han är på tobak. Ruotsissa on kuitenkin sanottava esim. Han står och röker.

Tässä muutamia sanastollisia eroavuuksia. Rivillä vasemmalla aina sana suomeksi, keskellä suomenruotsiksi ja oikeanpuoleinen sana ruotsinruotsiksi:


pyykkipoika - bykpojke - klädnypa
alko - alko/alkobutik - systembutik/systemet
terveyskeskus - hälsocentral - vårdcentral
silmänruoka - ögonmat - ögonfröjd
vanhustenhoito - åldringsvård - äldreomsorg
talvirengas - vinterring - vinterdäck
jonotuslappu - turnummer - kölapp/könummer
joulupukki - julgubbe/julbock - jultomte
joulutonttu - jultomte - tomtenisse

vessa - tupp (=kukko) - dass/toalett/toa/wc
lunttilappu - luntlapp - fusklapp
pestä hampaat - tvätta tänderna - borsta tänderna
tupakkalakko - tobakstrejk - rökstopp
seisova pöytä - stående bord - gående bord/smörgårdsbord/buffe´
piirtoheitinkalvo - kalvo/pläty - transparang/skrivfilm
roska - rosk - skräp
ongelmajäte - problemavfall - riskavfall
sämpylä - semla - fralla/småfranska
laskiaispulla - fastlagsbulle - semla




keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Köllejä

Naapureiden haukkuminen on parasta maailmassa. Oli sitten kyseessä oma seinänaapuri, eri kyläläinen, kokonainen vieras pitäjä tai kaupunki, eri heimo tai eri maa. Ilmiö on yleismaailmallinen.

Haukkuminen on kehittynyt melkeinpä taiteeksi. Köllihokemia löytyy pitäjästä kuin pitäjästä. Hokemat noudattavat usein samaa kaavaa, tyypillistä on mm. alkusointu:


Härmän häjyt,
Ylistaron ylypiät,
Lapuan laiskat,
Ilimajoen ilikiät ja
hullut nurmolaaset. (Ylistaro)

Pohjalaisista on myös seuraavanlaisia hokemia, joilla viitataan kunkin pitäjän tyypilliseen konjunktioon. Pohjalaisia on muutenkin sanottu jottamaan miehiksi, sillä he käyttävät mielellään jotta-sanaa että-sanan tilalla.

Lapuan soo,
Nurmoon noo,
Härmän mutta,
Kauhavan jotta ja
Kuurtanehen nokiotta. (Alahärmä)

Tässä toisen tyyppistä haukkumista:

Haukivuorilaiset lohkomahoja,
Jäppiläiset onnettomia,
Kangasniemeläiset rokkakopsia,
Leppävirtalaiset rosmoja,
Kuopiolaiset kissakukkoja,
Mikkeliläiset variksia,
Pieksämäkeläiset piimäpuntaria. (Pieksämäki)

Suomalaisistakin on olemassa haukkumasanoja eli köllejä. Virolaiset nimittävät meitä poroiksi, venäläiset tsuhniksi. Läntisen Inkerinmaan suomalaisia eli luterilaisia on nimitetty Suomen sioiksi.

Pohjoissuomalaiset taas ovat nimitelleet kautta aikojen lähinaapureitamme ruotsalaisia killingin valtakuntalaisiksi ja karppisääriksi, suomenruotsalaiset ovat hurreja.

Suomalaiset ovat haukkuneet lähinnä naapurimaiden asukkaita. Mutta turismin lisääntyminen tuo tarpeen keksiä haukkumasanoja muistakin. Saksalaiset ovat siten ainakin dobermanneja ja nixmanneja. Uusimpia köllejä on keksitty maahanmuuttajista. Näitä ovat mm. rättipäät, ählämit, mutiaiset ja mutakuonot.
Onkohan ihminen luovimmillaan silloin, kun saa sydämensä pohjasta keksiä haukkumasanoja toisista ihmisistä?

Lähde mm. Mäkinen Kirsti: Lollot ja kollot. Suomalaista naapurihuumoria. Otava. Keuruu 2007.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Yskiskelen ja haukuskelen


Suomenkieli on moni-ilmeinen verrattuna vaikkapa englanninkieleen. Juuri sen ansiosta, että sanat sietävät päätteitten liimailua, voidaan monista verbeistä johtaa erilaisia versioita aina sen mukaan, onko kyse hetkellisestä toiminnasta vai toistuvasta tekemisestä tai vaikkapa vähän huitaisten tehdystä.

Vaikkapa verbistä haukkua saadaan haukahtaa, joka merkitsee hetkellistä tekemistä. Haukahdella taasen olisi jatkuvaa tekemistä, mutta jotenkin pienimuotoista, silloin tällöin tapahtuvaa, ei niin täysivaltaista kuin jatkuva haukkuminen. Haukuskella taas olisi vähän silloin tällöin laiskasti haukuttua.

Melkein mitä verbiä tahansa voi tällä tavoin taivutella:
yskiä-yskähtää-yskähdellä-yskiskellä
laulaa-laulahdella - lauleskella
juosta-juoksaista-juoksennella
lukea-lukaista-lueskella
istua-istahtaa-istahdella-istuskella.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Virossa ja suomessa sama sana mutta eri merkitys


Vaikka vironkieli muistuttaa suomenkieltä, on virossa paljon niin sanottuja riskisanoja, jotka ovat samannäköisiä, mutta merkitys täysin eri. Tähän olen kerännyt muutamia tavallisimpia sanoja, jotka esitän lauseina, jolloin merkityserojen hauskuus ilmenee paremmin kuin yksittäisinä sanaluetteloina. Viron d äännetään kuten t ja viron g äännetään k:na.


Kas sa oled heas tujus või purjus?
Oletko hyvällä tuulella vai humalassa?

Kui ma sõidan välismaale, ma helistan sulle.
Kun matkustan ulkomaille, soitan sinulle.

Ma elan linnas, kus me käisime lossis praamiga.
Asun kaupungissa, jossa kävimme linnassa lossilla.

Raamatud on laual.
Kirjat ovat pöydällä.

Ma ei taha hapupiima, ma tahan piima ja viinereid.
En halua piimää, haluan maitoa ja nakkimakkaraa.

Meil on suvel pulmad .
Meillä on
kesällä häät .

Me elasimme Lõuna-Soomes, aga nüüd kolime Edela-Soome.
Asuimme Etelä-Suomessa, mutta nyt muutamme Lounais-Suomeen.

Majas oli hallitust, elame nüüd talus.
Talossa oli hometta, asumme nyt maatalossa.

Ma vaatasin kassi, se sai kulli kätte.
Katsoin kissaa, se sai haukan.

Ostsin halva rätiku, see oli liiga kitsas.
Ostin huonon liinan, se oli liian kapea.

Mul on kõht täis.
Minun vatsani on täynnä.= Olen kylläinen.

perjantai 12. lokakuuta 2007

Onko sanan painolla väliä


Mitähän mahtaa tarkoittaa seuraava lause: Meri kom mereen las tenko dinka dulla.

Huomasitko heti, että on kyseessä lause: Me rikomme reen lastenkodin kadulla. Varsin hyvä esimerkki siitä, miten vaikea on ymmärtää tai saada asiaansa ymmärretyksi, jos paino ei ole siellä, missä ihmiset ovat sen tottuneet kuulemaan. Tässä tapauksessa kuitenkin hauska sanaleikki.

Sanan painotus suomenkielessä on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Jos sana on pitempi kuin kolmetavuinen, kolmas tavu saa pienen sivupainon. Sen jälkeen paino tulee joka toiselle tavulle. Toinen ja viimeinen tavu ovat kuitenkin aina painottomia. Poikkeuksena tästä säännöstä voi olla arkikielessä vaikkapa jokin huudahdus: ”UskomaTONta!”

Yhdyssanoissa molempien osien ensimmäinen tavu on painollinen. Tämä auttaa meitä hahmottamaan sanan merkityksen. Vanha tuttu sana suomuorakas on tietysti sienituntijalle selvä: suomu/orakas. Ainakin, jos ei tunne sanaa entuudestaan, hahmottaa sen helposti suo/muorakas.

Vieraiden kielten sanoissa, joissa paino ei ole ensi tavulla, suomalaisilta jää usein kuulematta alkuosa, koska olemme tottuneet aloittamaan asian painollisesti. Esimerkkinä vaikkapa saksan monet verbit, joissa on painoton etuliite, esim. verstehen (=ymmärtää) ja verbi stehen (=seistä), tai mikseipä ruotsin vastaavat verbit: förstå ja stå. Oppilailta jää yleensä järjestään kuulematta ja tajuamatta ymmärtää-verbi, koska paino on vasta toisella tavulla. He käsittävät verbin seistä-verbiksi.

Painoton alkutavu voi jäädä kulematta muiltakin kuin suomalaisilta. Kerran erimaalaisia täynnä olevassa bussissa opas esitteli tienvarren kasvin: aloe. Koko joukko ihmetteli toisilleen pitkään, mikä ihmeen kasvi voi olla loe, kunnes jollain vihdoin välähti, että kyseessä oli aloe.

Tai päinvastoin: jos yrittää ulkomailla vaikkapa Helsinkiin lähtevän lentokoneen portille, ei ulkomaalainen aina ymmärrä, kun sanoo selvällä suomenkielellä Helsinki. Mutta kun painottaa, kuten useimmat ulkomaalaiset Helsinki, johan löytyy ymmärrystä.

Toisen esimerkin voisi ottaa lausepainotuksesta. Ruotsin lauseessa Mistä pidät? Vad tycker du om? on vahva paino kiinteästi verbiin liittyvällä om-prepositiolla. Olen usein kuullut Ruotsissa tottuneenkin ruotsintaitajan menevän lankaan ja hämilleen, kun sana vad jää kuulematta.

Mitä sanot seuraavista ruotsin sanoista: potatismos, äppelmos, plåttermos. = perunamuusi, omenahillo, mutta mikä on plåttermos? - Sepä ei ole suinkaan mitään hilloa tai muusia, vaan plåt/termos eli tarkoittaa termospulloa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Kaiken A ja O


Mistä sanonta "kaiken A ja O" on lähtöisin? Miksi ei sanotakaan A ja Ö?

Sanonta on peräisin alun perin Raamatusta, jossa viitataan kreikkalaisiin kirjaimiin alfa ja omega. Nämä ovat kreikkalaisen aakkoston ensimmäinen ja viimeinen kirjain. Käsite alfa ja omega tulevat heprean kielikuvasta, jossa ensimmäistä kirjainta käytettiin yhdessä viimeisen kirjaimen kanssa kuvaamaan kokonaisuutta. Se on kuva Jumalasta ensimmäisenä ja viimeisenä. Esim. Ilm. 21:6 sanotaan: ”Minä olen A ja O, alku ja loppu”.

Suomen kielessä sanontaa kaiken A ja O käytetään ahkerasti jokapäiväisessä kielessä. Se merkitsee yleensä tärkeää asiaa. Ruotsissa sanonta ei ole niinkään tavallinen arkikäytössä, mutta tunnetaan kielessä lähinnä uskonnollisessa yhteydessä: ”Från begynnelsen till slutet, AO”, ”Jag är A och O, den förste och den siste, begynnelsen och änden”.

Melkein kielessä kuin kielessä käytetään samaa sanontaa, ellei ihan A ja O, niin ainakin muodossa ”kaiken alfa ja omega”, kuten englannissa. Saksalaiset sanoisivat mielellään ”kaiken A ja Z”, sillä Z on saksalaisen aakkoston viimeinen kirjain, ja jos ei ole kyse uskonnollisesta kielestä: Ich bin das A und O, der Anfang und das Ende, spricht Gott der Herr., saksalaiset käyttävätkin sanontaa: ”Alles von A bis Z”, mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin meidän ”kaikki A:sta Ö:hön.”

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Mitä keinoja on todeta kielisukulaisuus?

Kielisukulaisuuden toteaminen on pitkällistä ja aikaa vievää puuhaa. Se mikä näyttäisi todennäköiseltä, ei sitä välttämättä olekaan. On tutkittava äänteenmuutosten lainalaisuuksia, tutkittava ihmisten ajatusmaailmaa, kansojen historiaa ja yhteiskunnallisia oloja, mistä kaikista voidaan yrittää päätellä sanojen todennäköisiä merkityksiä.

Jos kahdessa eri kielessä on äänteellisesti samannäköisiä sanoja, ei kieliä sen perusteella voi vielä pitää sukulaisina. Esimerkkinä vaikkapa italiankielen sanat navetta (suomeksi pikkubussi) tai katso (joka tarkoittaa miehen sukuelintä). Italiankielessä tällaisia sanahahmoltaan samanlaisia sanoja on vaikka kuinka paljon, mutta silti kielet eivät ole sukulaisia.

Kielissä voi olla myös sanoja, jotka ovat hyvin toistensa näköisiä ja vieläpä merkitsevätkin samaa, esimerkkinä ruotsin pojke, joka tarkoittaa suomeksi poikaa. Mutta kyseessä ei ole nytkään kielisukulaisuus, vaan ruotsalaiset ovat lainanneet suomalaisilta poika-sanan, ja matkan varrella sana on hieman muuttunut.

Poika on muuten ainoita sanoja, jotka ruotsalaiset ovat lainanneet suomenkielestä, yleensä me olemme lainanneet ruotsista, esim. hatt>hattu, lag>laki, lek>leikki, stol>tuoli, skola>koulu. Näissäkin sanoissa on vielä paljon yhtäläisyyttä, mutta suomi ei silti kuulu indoeurooppalaisiin kieliin kuten ruotsi.

On etsittävä ikivanhoja yhteisiä kantasanoja. Koulu, yhteiskunta tai laki eivät voi olla sellaisia, koska sellaisia käsitteitä ei ole kauaa edes ollut olemassa, eli ne ovat monissa kielissä samannäköisiä, koska ne on lainattu samasta alkukielestä, esim. latinasta, ja kussakin kielessä lähteneet kehittymään omaan suuntaansa.

Mutta esimerkiksi saksa ja ruotsi ovat sukulaisia, ja vieläpä aika läheisiä. Sanat ovat kokeneet vuosisatojen aikana rajujakin muutoksia. Saattaa olla, että ne eivät muistuta enää toisiaan yhtään, ja silti voidaan todeta alkuperäinen sama kantamuoto. Sanasto, äänteet ja kielen rakenteet muuttuvat kaiken aikaa, mutta muutosten on oltava kauttaaltaan samanlaista ja säännönmukaista, että kieliä voitaisiin pitää sukukielinä.

Tätä voisi valaista muutamalla pelkistetyllä yksinkertaisella esimerkillä:

ruotsin i-äännettä vastaa saksassa usein ei-äänne:
min - mein (=minun), din - dein (=sinun)

tai ruotsin u on saksassa useimmiten au ja hollannissa ui:

hus - Haus - huis (=talo), mus - Maus - muis (=hiiri), lus - Laus - luis (=lutikka).

Suomen ja saamen sukulaisuutta voisi valaista vaikkapa tämä: mm. suomen ensi tavun a:ta vastaa saamen uo ja toisen tavun a:ta vastaa e:

kala - guolle, sata - čuotte, palaa - buollet.

Unkarin kielikin on suomenkielelle sukua. Siellä muutokset ovat vielä suurempia. Mutta on todettu, että esim. sanan alussa suomen p:tä vastaa unkarissa aina systemaattisesti f-äänne.

pesä - fészek ja pata - fazék. Sanat ovat saaneet peräänsä vielä k:llisen johdinaineksen.

Läheisempää sukua suomelle on viro, mikä on helposti todettavissa. Sanat voivat olla samannäköisiäkin, mutta merkitys eri.

Esim. suom. huono = viron halp.

tiistai 2. lokakuuta 2007

Buorre beaivi! Hyvää päivää!

Saamelaiskielet

Saamelaiskielet – todellakin, ei puhuta saamen kielestä vaan monikossa kielistä - kuuluvat suomen tavoin uralilaisen kielikunnan suomalais-ugrilaiseen haaraan. Aiemmin puhuttiin yhdestä saamenkielestä ja sen eri murteista, mutta koska eri saamelaiskielten puhujat eivät juuri ymmärrä toisiaan, on kyse omista kielistä.

Saamen kieliä puhutaan Venäjällä, Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Kieliä on yhteensä kymmenen. Joidenkin lähteiden mukaan akkalansaame olisi jo kuollut sukupuuttoon, jolloin kieliä olisi jäljellä enää yhdeksän. Kuudella on oma äidinkielensä, ja näistä Suomessa puhutaan kolmea: inarin-, koltan-, ja pohjoissaamea.

Pohjoissaamen puhujia on eniten, noin 17 000. Näistä 10 000 asuu Norjassa. Kun Suomessa puhutaan saamenkielestä, tarkoitetaan yleensä juuri pohjoissaamea. Turjansaame on erittäin uhanalainen. Sen puhujia on alle kymmenen. Jo 1800-luvulla on sammunut keminsaame.

Saamelaiskielet lännestä itään: 1. eteläsaame, 2. uumajansaame, 3. piitimensaame,
4. luulajansaame, 5. pohjoissaame, 6. koltansaame, 7. inarinsaame, 8. kiltinänsaame,
9. turjansaame (noin 6 puhujaa, erittäin uhanalainen).

Pohjoissaamen numerot:

1 = okta, 2 = guokte, 3 = golbma, 4 = njeallje, 5 = vihtta, 6 = guhtta, 7 = čieža, 8 = gávcci,
9 = ovcci, 10 = logi, 100 = čuohti, 1000 = duhát.

Suomen ja saamen kielisukulaisuutta sekä eri saamenkielten eroja voi vertailla vaikkapa lauseella Tuli oli palamassa kodassa.

pohjoissaame: Dolla lei buollimin goaðis.

inarinsaame: Tullâ lâi pyelimin kuâðist.

koltansaame: Toll leäi pue´llmen kue´ðest.

Luulajansaame: Dållå lej buollemin goaden.

Eteläsaame: Dålle lij gåetesne buelieminie.

Lähde mm: Pennanen, Näkkäläjärvi: Siiddasstallan, Siidoista kyliin. Inarin saamelaismuseon julkaisuja no 3. Gummerus. Jyväskylä 2000.