tiistai 11. joulukuuta 2007

Hellittelyä ja pienennystä


”Kävin Sepukan ja Seijukan kanssa ostoksilla”, kuulostaa länsisuomalaisesta oudolta, mutta on itäsuomalaiselle normaali ilmaisutapa.

Kyseessä on diminutiivimuoto eli hellittelymuoto erisnimistä Seppo ja Seija. Tällaisia tavallaan pienennysmuotoja on mahdollista tehdä vaikka mistä nimestä. Olen kuullut mm. Kari-Karikka, Aila-Ailukka, Leena-Leenukka, Eila-Eilukka, Paula-Paulukka. Jotkut nimet ovat eriytyneet omiksi itsenäisiksi nimikseen, niitä ei usein enää mielletä johdannaisiksi, esim. Marja-Marjukka.

Vaikea on mieltää diminutiiveiksi näitäkään: vasa-vasikka, musta-mustikka, maa-mansikka, piiras-piirakka, emä/emo-emakko. Eukkokin on itse asiassa emon diminutiivi samaan tapaan kuin veli-veikko.

Selviä pienennys- ja hellittelymuotoja ovat mm. sopukka, patukka, matikka, palikka, lutikka, lehdykkä, misukka, mussukka, lapukka, läpykkä, pullukka. Näistä ainakin joistakin on helppo löytää vielä ”alkuperäinen suurempi” käsite: made, lude, lehti.

Monet diminutiivit ovat vähätteleviä tai arkipäiväisiä, puhekielisiä: typykkä, letukka, heitukka, ötökkä, russakka, kopukka, jötikkä, jurrikka, turrikka jne.

Paitsi että diminutiiveja voidaan muodostaa -kka/-kkä –päätteillä, myös –nen-loppu on hyvin tavallinen. Se mielletäänkin paremmin diminutiiviksi: hiiri-hiironen, kirja-kirjanen, kukka-kukkanen. Nykykielessä ei diminutiivia enää kovin paljon käytetä. Hiironen kuulostaa satujen kieleltä. Samoin oravainen tai jänönen tuntuvat kuuluvan vain vanhaan kieleen. Tässäkin taas itäsuomalaiset tekevät poikkeuksen. Arkipäivän havaintojen perusteella olen huomannut, että varsinkin vanhemmat ihmiset ostavat aina kukkasia, ei koskaan kukkia.

Kaikkia –nen-päätteisiäkään sanoja ei enää heti huomaa ”pienennyksiksi” alkuperäisestä, esim. neulanen.

Kaksinkertainen diminutiivi (-kka + -nen) on esim. sanoissa lapsi-lapsukainen, pieni-pienokainen.


P.S. Tämän ja edellisen postauksen kuvat ovat kutomastani vippeläraanusta, jonka kuvioista osan olen suunnitellut itse.

7 kommenttia:

EV kirjoitti...

Kalevala on täynnä "somistellen sanottua".

Eve kirjoitti...

Kylläpä kuulostaa tutulta tuollaiset hellittelynimet mussukat ja muut!

Itse olen vasta muuttanut Itä-Suomesta Helsinkiin ja olin eräässä alakoulussa vierailulla täällä pääkaupunkiseudulla. Juttelimme oppilaiden kanssa ruokalassa kunnes he keskeyttivät puheeni ihmetellessään käyttämääni sanaa "sirpukka", mikä se on? Noista listaamistasi -kka-loppuisista sanoista tuli tämä sana mieleeni, sillä tuollainen pääte on hyvin yleinen Itä-Suomessa kuten mainitsitkin. Perhepiirissä ja ystävien kesken käytämme usein -kka-loppuisia sanoja kun haluamme hiukan pehmentää jotain sanaa tai nimeä.

Jos tämä sirpukka herättää ihmestystä, niin meillä päin se tarkoittaa jotain pienen pientä ja siroa ja sillä on positiivinen kaiku. Sirpukan merkitykseen mahtuu hellittelyä ja pienennystä ihan otsikon mukaan.

Katri kirjoitti...

Olipas hauska kirjoitus!

Olen pääkaupunkiseudulta kotoisin ja mielestäni täällä kuulee harvoin puhuttavan mussukoista tai sirpukoista.

En ole kuitenkaan koskaan tullut ajatelleeksi, että esim. sanat vasikka, mustikka tai piirakka ovat myös tällaisia diminutiivimuotoja.

Sirja kirjoitti...

Itse tulee mieleen, miten isäni usein kutsui minua pienempänä Sirjuskaksi. Myös tätini on usein kutsunu minua Sirpukaksi. Lisäksi olen monesti lähinnä vitsimielessä kutsunut pienempiä sisaruksiani heidän nimistä väännetyillä hellittelynimillä, kuten Saulukka, Simpukka, Sannukka. Ainakin meidän perheessä näitä käytetään, kun halutaan olla leikkimielisiä.

Tulin tätä blogitekstiä lukiessani ajatelleeksi suomalaisia sukunimiä. Suurimmassa osassahan on tämä -nen pääte. Olisikohan taustalla juuri tämä hellittely tai pienennys?

Sini Koskinen kirjoitti...

Kyllähän sitä muistaa kun itse oli pieni lapsi, niin muut tädit ja sukulaiset käyttivät näitä söpöstelymuotoja, ja kutsuivat minua simpukaksi, sippuraksi jne. Ja täytyy myöntää, että näin vanhemmiten myös itse käytän näitä muotoja; esimerkiksi siskonlasta tulee sanottua tädin pikku mussukaksi. Nämä ovat eräänlaisia söpöstelymuotoja, kun halutaan ikään kuin ”pehmentää” sanoja ja niiden merkityksiä.

Heidi kirjoitti...

Oma mummuni kutsuu minua edelleen nimellä Heidykkä! Hän on sen minulle "antanut" jo syntymästäni lähtien ja se ajaa nimenomaan hellittelynimen virkaa. Itse äitinä huomaan käyttäväni lapsestani jos minkälaisia omituisia hellittelynimiä, joskin hänen kasvaessaan ne ovat (onneksi) jääneet vähemmälle. Olen huomannut myös sen, että vauvalle jutusteltaessa näitä -kkä,-kka yms. päätteitä käyttävät monet pääkaupunkiseudulla. Onhan vauvalle niin ihana leperrellä!

Kiia Elonen kirjoitti...

Itse olen pääkaupunkiseudulta kotoisin ja olen törmännyt yllä mainuttuun diminutiivimuotoon lähinnä hellittely- ja lempinimien yhteydessä. Minuakin on pienenä kutsuttu mm. nimellä Kipsukka, ja muoto on edelleen käytössä lähipiirin kesken. Erityisesti lasten hellittelynimissä esiintyy kyseinen sanamuoto. Siitä en ole kuitenkaan ollut tietoinen, että kyseinen sanamuoto olisi yleisemmin käytössä tietyllä murrealueella.

Even käyttämä sana "sirpukka" oli mielestäni aivan ihana, ja oikein harmittaa että pääkaupunkiseudulle ei käytetä enempää diminutiivimuotoja. Mielestäni yllä olevan tapaiset sanamuodot rikastuttavat kieltä ja tuovat yhä enemmän vivahteita ja sävyeroja kieleen!