Monissa länsisuomalaisissa sukunimissä esiintyy keskellä yhdyssanaa ylimääräinen s-kirjain. Tällaisia nimiä on paljon, esim. Hernesniemi, Veneskoski, Lähdesmäki. Nykykielen puhujalta on hävinnyt jo tieto, mistä tuo s tulee.
S on jäänne vanhemmasta sananloppuisesta konsonantista, joka on useimmiten ollut k tai h, varsinkin kaksitavuisissa e-loppuisissa sanoissa. Esimerkkeinä vaikkapa veneh, kasteh...
Aikojen kuluessa tuo h- tai k-äänne on kulunut pois tai muuttunut joissain murteissa s-kirjaimeksi. Varsinkin eteläpohjalaisessa murteessa s-kirjain on säilynyt nykypäivään saakka: Näyteikkunassa oli hieno hames. Onko leipä vielä tuores? Ei ole mikään ihme, että monissa paikannimissä ja sukunimissä s on säilynyt. Niissähän usein näkee kielen alkuperäisiä muotoja.
Tuo sananloppuinen h ei ole hävinnyt tyystin kirjakielestäkään. Se esiintyy jäännöslopukkeena esimerkiksi
-yhdyssanoissa: herne(k)keitto. Ikään kuin siinä olisi kaksi k:ta.
-käskymuodoissa: Tule(t) tänne!
Vertaa vaikkapa käskyä: Anna(t) tulta! lauseeseen: Anna tulee meille.
Se, mikä ylimääräinen äänne sanan lopussa kulloinkin kuulostaisi olevan, riippuu siitä, millä konsonantilla seuraava sana alkaa. Sitä ilmiötä taasen nimitetään assimilaatioksi, eli seuraava äänne on vaikuttanut edelliseen äänteeseen.
Tuo näkymätön jäännöslopuke kuuluu suomenkieleen, se on siellä vain äännettäessä. Eli suomenkieltäkään ei äännetä aina täsmälleen niin kuin kirjoitetaan, vaikka joskus televisiossa kuulee jonkun jättävän lopukkeen ääntämättä, kun henkilö luulee, ettei sitä saa kirjakielessä ääntää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti