Ruotsi ja kiina naurattavat

Lapsen kieli ja ajatusmaailma on mielenkiintoinen alue. Tein jälleen kerran huomioita melkein 2½-vuotiaan pojan kielestä. Kokeilin, mitä lapsi sanoo, kun puhun hänelle ruotsalaisia lauseita. Sanoin ihan muina miehinä joitain tavallisia asioita ruotsiksi, ja poika nauraa räkätti tikahtumaisillaan. Lauseet kuulostivat hänestä ilmeisesti niin hullunkurisilta. Pojalle ei ole ennen puhuttu vierasta kieltä.

Kun sitten kokeilin, mitä hän sanoo, kun puhun ns. japania eli niitä vanhoja suomalaisia sanontoja, jotka eivät ole oikeaa japania, mutta kuulostavat siltä äännejärjestelmänsä ansiosta. Kun sanoin natisuta hetekata, oli reaktio ihan erilainen: -En! Hajosiko monosiki? –Ei. Jokoha ma komahuta? -Älä!

Olin hämmästynyt, sillä takuuvarmasti poika ei ymmärrä noiden sanojen merkitystä, mutta sanahahmot ovat suomalaisia ja kysymyksen tai käskyn näköisiä, joten lapsi osaa reagoida niihin oikeilla vastauksilla. Eli aina ei voi luottaa siihen, että lapsi olisi ymmärtänytkin asian, vaikka hän vastaa aikuisen mielestä oikein.
Kun sitten kokeilin: Sanghai, Nanking, Kanton, Tsunking, oli seurauksena valtava naurunräkätys aivan kuin ruotsin kielen kohdallakin.

Toinen mielenkiintoinen huomio olivat vokaalit. Monissa sanoissa, joissa on pelkkiä etuvokaaleja ä, ö tai y, poika sanoi vokaalien paikalla vastaavat takavokaalit: a, o, u. Näin ollen esim. sänky on sanku, joskus myös tanku riippuen siitä tuleeko s-kirjain. Pyörä voi olla puora. Sikäli taas mielenkiintoinen piirre, että se tuo hyvin esiin, miten esim. germaanisten kielten äänteenmuutos on juuri näiden vokaalien vaihtelua. Saksassahan ä, ö ja y eivät ole omia vokaaleitaan, vaan a:n, o:n ja u:n äänteenmuutoksia ja löytyvät sanakirjoistakin näiden seasta. (esim. sana äusserst on etsittävä sanakirjasta aina a:n kohdalta).

Lapsen kielen kehityksestä

Lapsen kielen kehityksestä on tehty monia tutkimuksia, mutta en ole niihin perehtynyt. Joululomalla tapasin taas 2-vuotiasta lapsenlastani Aatua, jonka kielen kehityksestä tein ihan aikomattakin huomioita. Ja mikä ihmeellisintä, vertasin puhetta vieraisiin kieliin. Nämä ovat vain hajahuomioita lapsesta, jota näen vain noin kerran kuukaudessa.

Noin 1½-vuotiaana Aatu ymmärsi jo vaikka mitä ja sanoi yksittäisiä sanojakin. Myös kahden sanan tuotoksia oli runsaasti. Mielenkiintoni kiinnittyi yhdyssanoihin, jotka melkein järjestelmällisesti olivat väärin päin: lipputanko oli aina tankolippu, vaikka sitä olisi toistanut kuinka monta kertaa. Pöytäliinasta tuli liinapöytä, leikkimökistä mökkileikki jne.

Sama ilmiö oli adjektiiviattribuuteilla: iso lapio oli tavallisesti lapio iso.

Eikä pääsanan ja määreen paikanvaihto rajoittunut näihin, vaan myös omistus eli genetiiviattribuutti oli pääsanansa jäljessä: vaarin kirja oli aina kirja vaarin, isin autosta tuli auto isin. Nyt joululomalla olivat nämä kesäiset ”virheet” hävinneet.

Mielenkiintoista tästä tekee se, että monissa kielissä, esimerkiksi latinan, englannin, saksan ja espanjan kielessä omistus on aina pääsanansa jäljessä: sa. das Auto des Vaters tai esp. el coche del padre. Latinassa ja espanjassa myös adjektiivi on pääsanansa jäljessä: una chica bonita (= kaunis tyttö eli sananmukaisesti tyttö kaunis, kuten Aatun puheessa).

Nyt 2-vuotiaana oli puhe kehittynyt huomattavasti. Oli tullut uusia mielenkiintoisia asioita. Lauseet ovat pitempiä, 2- tai 3-sanaiset ilmaukset ovat tavallisia, mutta jopa 5-sanaisia lauseita tuli. Mielenkiintoisia olivat nyt kysymyslauseet, joissa olikin germaanisten kielten sanajärjestys, eli verbi aina toisena: Minne menee vaari? Mitä puhuu äiti siellä? Mitä syö lintu?

Toinen jännä ilmiö oli olla-verbin puuttuminen. Mm. venäjänkielessä puhutaan samalla tavalla tämän tapaisissa lauseissa:
Mikä tämä? Tässä kissa. Tämä vaari.

Kun olin jossain vaiheessa kertonut perheenjäsenten oikeita etunimiä, Aatu katsoi minua kovin hämmästyneenä ja yritti väittää vähän vastaankin. Lopuksi hän meni sohvalle vaarin viereen, taputti tätä päälaelle ja sanoi velmu ilme silmissään: Tämä Erkki. Ja nauraa räkätti päälle.