lauantai 4. elokuuta 2012

Naiset marginaalissa

Tämänpäiväisessä Länsi-Savossa oli artikkeli "Suomalainen on mielikuvissa mies". Kirjoituksessa käsiteltiin Sanna Kivimäen väitöskirjaa, jonka aiheena on suomalaisuus ja siihen liittyviä ajattelutapoja. Väitöskirjan mukaan suomalaisuus hyvin usein vielä nykyäänkin mielletään maskuliiniseksi, mitä ilmentää mm. puhetapa "suomalainen ja hänen vaimonsa".

Muutenkin arkikielestä kuultaa vielä nykyäänkin, että mies on ikään kuin normaali olotila ja nainen jokin marginaali sivuseikka. Kun ei ollut olemassa vielä henkilökohtaisia kännyköitä, vastasin lankapuhelimeen yleensä sukunimellä tai etu- ja sukunimellä. Mikäli miestäni kyseltiin, sanottiin hyvin yleisesti: "Onkohan itse Virtanen paikalla". Miten niin mies vain oli "itse", minä vain jokin sivupersoona. Nyt kun muuten tuostakin on kulunut jo aikaa, ymmärrän toisaalta, että kyseinen sanonta voi johtua myös siitä, että mieshän sen sukunimen omistaa, minä olen sen vain mieheltä saanut. Tässä on takuuvarmasti tapahtunut muutosta ihan automaattisesti.

 Ei ole montakaan päivää siitä, kun kuulin erään kuusikymppisen henkilön kysyvän tuntemattomasta kassalla työskennelleestä naisesta: "Kenenkähän eukko se oli?" Samoin äitini ja isäni (yli kahdeksankymppisiä) saattoivat ihmetellä jotain tuntematonta naishenkilöä: "Kenenkäs akka se tuo oli?" (Nyt täytyy muistaa, että eukottelu ja akoittelu eivät ole halventavia näissä yhteyksissä, vaan alueellisia murre-eroja jokapäiväisessä puheessa, siis neutraaleja ilmauksia).

En muista koskaan kuulleeni kysymystä näin päin: "Kenes ukko/äijä/mies tuolla menee?" Mikäli miehen henkilöllisyyttä ei tunneta, hänet täytyy sijoittaa johonkin kategoriaan muulla tavoin: mitä hän tekee, mistä tullut, onko sukua paikkakunnalla. Onko hänellä akkaa tai ei, on sivuseikka. Naispuolisista kyseen ollen on automaattisesti selvää, että naisella itsellään ei ole mitään oletusarvoa, ei ammattia, vain miehen ammatin ja aseman tietämällä osataan sijoittaa henkilö oikeaan lokeroon. Tämä on kylläkin muuttumassa sitä mukaa kun kukaan ei välttämättä ole enää "kenenkään akka" vaan jokaisella on oma itseisarvonsa. Nuoremman sukupolven keskuudessa tai kaupungissa tuskin enää tuollaisia lausahduksia kuuleekaan.

Olen viime aikoina selaillut paljon lintu- ja perhoskirjoja. Minulla on myös vanha "Joka kodin luonnonopas",  vuodelta 1976, käännös saksan kielestä. Huomiotani kiinnitti, että kirjassa useimmiten linnuistakin on kuva vain urospuolisesta, naaraalla ei mitään väliä. Esimerkiksi yllä kuvassa oleva lintu, jonka perässä ui järvellä valtavan pitkä poikasparvi, jää ihan tuntemattomaksi, ellei ole muita tietolähteitä. Ei ole näköjään ennen ollut mitään väliä, mikä lintu siellä ahertaa poikasten kanssa, sen sijaan tämänkin linnun erinäköisen uroksen kuvan kohdalla mainitaan, että munii huhti-toukokuussa 7-14 kermankeltaista munaa. Naaraasta ei mainita mitään, mitäs niistä.
Onneksi nykyisissä kirjoissa ovat asiat paremmin, ja on selvinnyt, että kyseinen lintu on isokoskelonaaras.
 Ehkei kannata olla huolissaan sukupuolien epätasapainosta arkikielessä. Sanonnat ja ilmaukset ovat syntyneet kulloinkin aikansa tarpeesta ja muuttuvat automaattisesti, mutta kylläkin hitaasti. Kyllä minä silti vähän pidän pahana noiden lintuparkojen puolesta. Ei luulisi olleen mitään syytä olla mainitsematta naaraankin ulkonäköä tai osallisuutta munimiseen.