Vielä niitä honkia humisee

Koululaisten laulukirjoissa on vanhoja lastenlauluja ja kansanlauluja, joiden kieli ja ajatusmaailma eivät kohtaa enää nykylapsen kokemuspiiriä. Selasin alakoulun vanhojen musiikkikirjojen sekä Suuren toivelaulukirja -sarjan lasten- ja kansanlaulujen ja laulelmien sanastoa. Vanhojen kansanlaulujen aihepiiri on lähinnä luonnosta, samoin kaikki isänmaalliset laulut ja  maakuntalaulut ylistävät luontoa. Kansanlauluissa aina uusi huomen koittaa, tuomet kukkivat, kiurut livertävät, laineet liplattavat ja suviheinät heilimöivät.

Mutta jääkö laulujen sanoma nykylapselle ja -nuorelle vieraaksi? Jos minullekin pohjalaiselle, joka olen jo kymmeniä vuosia elänyt, oli lapsena laulujen yleiset maastosanat korpi, kukkula, vaara, salo aivan vieraita ja käsittämättömiä, miten sitten nykyisille kaupungin kasvateille. Kyllä me tavataan huomenna, toisemme suurella salolla kuulostaa sitä paitsi minusta jopa pelottavalta. Salohan on valtavan suurta asumatonta metsäaluetta, miten sieltä toisensa löytää, ja eksyykin sinne...

Muita yleisiä luontoon liittyviä sanoja tai maastonnimiä kuten hongat, aho, vainio, nummi, kangas, siimes, kunnas, tanner, hakamaa, laidun, kaski, korpi, alkavat olla sanoja, joita lapsi ei opi kokemuksen kautta, vaan ne opitaan koulussa erikseen opettelemalla luonnontieteen tunneilla tai runoudessa ja musiikin tunneilla. Vai eikö muka esim. laulusta Illalla kävelin mä kangasta pitkin tulekin mieleen lattialle levitetty kangas eikä kuiva mäntyinen kangasmaasto. Kerrostalojen, autojen ja ihmisvilinän keskellä asfalttia tallustelemaan tottunut ihminen ei ehkä oikein tunne omikseen lauluja, joissa laineet läikkyvät, niityt viheriöivät, säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa ja soutain tuulessa koivut sorjat soi. Ja vaikkapa yleisesti lauletussa laulussa Karjalan kunnailla on puhetta kaskien sauhuista, synkkäin metsien aarniopuista ja näreiköistä. (aarniopuut ovat isoja vanhoja puita, näreikkö on kuusikko). Miten käsittää kaupunkilaisnuori vaikkapa tämän: matalan torpan nokiselta pankolta...

Impi, heili, hellu, henttu, taatto, paimen, kulkuri, armas, lempi, ovat niinikään aivan yleisiä sanoja melkein joka laulussa, samoin orjuus, kannel, karjankello, veräjä, porstuakamari,  uunin pankko, rusottaa, rakovalkea. Luulenpa, että karjankellostakin tulee lapsella ensimmäiseksi mieleen kysyä, oliko lehmillä viisari- vai digikellot. Veräjä tai kantelekin ovat olleet joskus jokapäiväisiä asioita, nykyään vain kuvakirjoista nähtyjä. Tyttö on lauluissa aina impi ja isä taatto.

Mitä vanhempi kansanlaulu, sitä vieraampia sanoja siinä esiintyy. Yllä luettelemieni sanojen merkitykset ovat sentään vielä tuttuja, vaikka kokemuspiiri olisikin vieras. Mutta vielä yleisesti lauletuissa lauluissa on paljon sellaisiakin sanoja, joiden merkitystä ei enää välttämättä vanhempi sukupolvikaan ymmärrä. Niistäkin muutamia esimerkkejä:

Laulusta Nocturne: en mä enää aja virvatulta (=haavekuva).

Laulusta Jos mie saisin: Vesi tippuu vempeleestä, rasva rahkehen nenästä.
-Vemmel on luokki, esim. valjaissa hevosen selän yli menevä kaareva valjaan osa, joka pitää aisat koholla, (vrt. vemmelsääri = vääräsääri). Rahje tarkoittaa kiinnityshihnaa  (Vrt. sanontaa riittääkö rahkeet, antavatko siis kiinnityshihnat tarpeeksi periksi).


Onnelliset: Ja auteret kiirehtii pois (=usva, utu).
Halk´ illan ruskon auermaan: Auvo taivainen (=onni).

Souda, souda sinisorsa: Pesäs tänne rakenna, sen ritvakoivun rantaan.
-Ritvaoksa on hento, ohut alaspäin roikkuva oksa.
On neidolla punapaula (= nauha).
Lännen lokari (=puunhakkaaja, metsuri).

Juokse sinä humma: ja liinakko harjaa heittää (vaaleaharjainen hevonen, siis vaaleatukkainen).
Hallin Janne: raudikko oli uljaassa tällingissä. (ruskea, raudanvärinen hevonen, tällingissä=komeaksi laitettu)... Mustanmäen ahtehessa (ahde = pieni mäki).

Uusmaalaisten marssi: me tahdomme hurmeemme huuruavan (=veri).
Oi kallis Suomenmaa: Korpees raivio, kultavainio (=viljelykseen raivattu puuala).
Hämäläisten laulu: kasket kullan loistavat (= kaadettu puuala, puut poltettu ja tuhkaan kylvetty vilja).
Arvon mekin ansaitsemme: Laiho kasvaa kyntäjälle (laiho= vilja)

Suvisia suruja: kuin mittumaarina aina (=juhannus).
Neito kaunis, kultalintu: pahan mieron kielii, lienet uskonunna (=kodin ulkopuolinen maailma).
Reppu ja reissumies: oli kylmä tai vaikkapa vari (=lämmin).
Roineen rannalla: yksin liitää palteilla pilvien (=reuna)...luuvan tähkä (= riihen yhteydessä oleva erit. puimahuone).
Marja-Liisa: kelle joudut lautsan laulajaksi (=lavitsa, penkki).
Laulu oravasta: sinnepä ei hallin hammas (=harmahtava koira).

Porilaisten marssi: jo tulta kohti kalpa lyö (=miekka).
Hakkapeliittain marssi: säilä= miekka.
Eikä me olla veljeksiä:  Ruunun rossia rinnan päällä (ruunu=valtio, rossi=rintamerkki)...pianhan se loppuu se rekryyttiaika (=sopimusaika, tässä: aika joka pitää olla armeijassa).
Kaksipa poikaa Kurikasta: Punaaset oli resoorit (=kaksipyöräiset ajokärryt) ja hopiasta peslaipiippu (=hela).

Hyvä, että vanhoja lauluja vielä lauletaan. Kansanperinteemme pysyy näin tallessa ja entinen eletty kulttuuri kansakunnan muistissa. Todellista historiaa voi oppia vaikkapa laulusta
Kuuliaiset Kottilassa (Kuuliaiset on ensimmäisen avioliittokuulutuksen johdosta pidetty juhlatilaisuus). Laulu kuvannee niitä aikoja, kun ihmiset ja eläimet asuivat vielä saman katon alla:

....Oli siellä kuulijaiskekkerit, joissa heilui pullot ja lekkerit. Ei kutsuttu ollut mua vieraaksi, vaan oli kunnia tulla kuokaksi. (=kuokkavieras = kutsumaton vieras):
...Sisälle kun astua pöllähdin, niin hajusta selälleni köllähdin, kun ovensuussa oli siellä porsaita, vielä kanoja ja kukko orrella. Nurkassa hyppeli vasikka ja puolet oli pirtissä lapsia, mut niin sitä juotiin niin paljon kuin tuotiin....
...Hanuri kun alkoi motkottaa, niin kanat heti orrella kotkottaa...
...porsaat ne kaiveli kuppia ja kakarat ne huuteli tuttia...
 (Laulun otteet kirjasta Suuri toivelaulukirja 8).

Hevonen pani oudosti

Vanhaa suomalaista kirjallisuutta on hupaisa lukea. Ei ainoastaan kirjan sisällön ja maailman erilaisuuden takia, vaan myös vanha kieli aiheuttaa hupaisia tilanteita ja ajatuksia. Luin juuri Santeri Alkion Puukkojunkkarit, ja vaikka olen tottunut pohjalaisiin sanontoihin, hätkähdin kuitenkin, kun sivulla tuli tällainen:
"...alkoivat sieltä miehille hypähdellen kerskua ja härnäillä. -Nuo juutalaiset! miehet paneskelivat ja nauroivat".

Oikein piti ottaa kappale takaisin ja lukea uudelleen ja muistuttaa itselleen, että hei, tämä on 1800-luvun vanhaa kieltä, ihmiset eivät käyttäneet panna-verbiä silloin samalla tavalla kuin nykyään. Mutta säikähdin silti, kun yhtäkkiä toisessa kohdassa oli lause: -Terve! poika pani uunin päällä.
Tällaista on useissa paikoissa samaisessa kirjassa, mutta myös hevonen pani jossain kohdin jotenkin oudosti.

Sanan ja ilmauksen merkitys on siis todella kertakaikkisesti muuttunut entisistä ajoista, vaikka kuinka yritämme vastustella, ei voi mitään. Panna-verbihän näissä tapauksissa pohjalaisessa murteessa tarkoittaa jotain samaa kuin "äännellä, ääntää, sanoa" jne. Verbistä pohjalaisittain olen kirjoittanut joskus ennenkin.

Miltä kuulostaa nykyihmisen korvissa suora lainaus Puukkojunkkareista: "-Äiti! Onkos meidän ohraa pannut halla? kysyi 6-vuotias Iikka, kun äiti tuli ulos. -Herkko sanoo, että senkin on pannut. -On lapsi."

Ennenhän kirjoitettiin muistovärssyihinkin jotenkin tähän tapaan, että "kun halla pani kukkaset ja lumi peitti maan". Olen ollut huomaavinani, että tuokin on nykyään muutettu erilaiseksi: "halla vei ne kukkaset" tai "halla surmas kukkaset". Ehkä niin onkin parempi, ei tule kenellekään mitään kummallisuuksia mieleen väärässä paikassa.

****
Eikä panna-verbi ole ainut sana, joka nykyään mielletään seksiin viittaavaksi. Varsinkin murrosikäisten oppilaiden on tarkkaan mietittävä, mitä puhuvat, ettei koko muu porukka ala naureskella. Ja kiellettyjen sanojen määrä tuntuu vain kasvavan. Jopa tukka on pannassa, kumista nyt puhumattakaan. Opettaja-lehdessä kerran eräs nuori opettaja kyseli, miten kumi-sana taipuu, kun hänen oppilaansa kuulemma kyselevät toisiltaan, "onko sulla lainata kumea?" Minusta tuntuu, että oppilaat ovat vain vältelleet kumia-muotoa, ettei synny turhaa hässäkkää.

Merkitykset muuttuvat

Tänä aamuna käsiteltiin Aamu-TV:ssä neekeri-sanan merkitystä ja merkityksen muuttumista aikojen kuluessa. Minun sukupolvelle ja minua vanhemmille se ei ole ollut haukkumasana. Se nyt vain on ollut ainoa olemassaoleva käypä sana Afrikasta tulleille tummille ihmisille. Kuten ohjelmassakin todettiin, sanan merkitys on muuttunut, ja nimenomaan siksi, että Amerikassa se on ollut haukkumasana. Täytyy siis opetella käyttämään muita sanoja ettei joudu vankilaan. Sana tulee muuten alun perin latinan mustaa tarkoittavasta sanasta niger.

Ohjelmassa haastateltu asiantuntija oli sitä mieltä, että neekerin sijaan tulisi käyttää sanaa musta. Mutta eiväthän kaikki Afrikasta tulleet ole mustiakaan, värierot voivat olla huomattavia. Minusta taas musta kuulostaa loukkaavalta. Mutta toisaalta, jos meitä sanotaan valkoisiksi, vaikka joku on itse asiassa oikeasti vaaleanpunainen tai beessi väriltään, miksei sitten afrikkalainen voi olla musta. Tumma kuulostaisi minusta paremmalta, mutta se on jo vanhastaan ollut mustalaisista käytetty nimitys. Paitsi että niinkään ei saa sanoa, romani on hyväksyttävämpi. Ota näistä sitten selvää. Tunneasiat ovat aina vaikeita.

Emme voi mitään sille, että sanojen merkitys ja sävy muuttuvat sukupolvien mukana. Samoin sopiva puhuttelu tai käyttäytyminen. Muistuupa vain mieleen, miten esim. Ilmari Kianto kuvaa naisia kirjassa Vanha postineiti.
Eräästäkin kunnan virassa olevasta naisesta käytetään nimitystä kunnantäti, ja muutenkin nimitetään Pikku Tytöksi, ja päälle päätteeksi todetaan vielä:
”Häntä, kunnantätiä mainittiin leikillisesti tuolla näppärällä korkonimellä: neiti Suonio näet painoi 107 kiloa”.
Mennäpä nykyaikana pikkutytöttelemään jotain aikuista naista, saati sitten ylipainoista. Samaisesta naisesta sanotaan myös: ”kylän hauskin naikkonen, jos nimittäin sopii mairitella diminutiivilla keijukaista, joka painoi 107 kiloa”.

On tainnut hellittelymuodossa naikkonen hieman merkitys muuttua vuosikymmenten aikana! Rouva on Kiannon tekstissä joskus myös vähäläntä pikkurouva, lintuseni tai pöksyniekka töpöhäntä. Voi hän olla myös hauskoissa housukkeissaan heippaseva punahilkka.
Oikein minua naurattaa kuvitellessani, mitä kolmekymppinen nykynainen sanoisi, jos vaikkapa työkaverina oleva mies nimittelisi häntä pöksyniekaksi töpöhännäksi.

Sanojen merkitysten muuttumiselle ei kai mitään voi. Me ihmiset kun emme ole koneita vaan tuntevia olioita. Meille sanat eivät merkitse aina jotain täsmällistä kaavamaista, vaan sanojen merkitys perustuu usein siihen, miltä ne tuntuvat, ja niiden rajat ovat häilyvät. Sanojen konkreettisen merkityksen muuttumisen olen huomannut esimerkiksi opettaessani kansalaisopistossa saksaa. Opiskelijoina on ollut usein minua vanhempia henkilöitä, jotka ovat tulleet verestämään kieltä. Usein käy niin, että opiskelijat hämmästelevät, että eihän se ja se sana kyllä ennen sitä tarkoittanut! Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa saksan toll. Ennen opetettiin, että sanan merkitys on hullu. Nykyään se tarkoittaa mahtavaa.

Mutta olisiko sata vuotta sitten ymmärretty vaikkapa ilmaisua sikahyvä? Epäilen, että se olisi senaikaisille ihmisille ollut negatiivinen ilmaus jostain asiasta.
*******
Kuvassa saarnin oksa.

Vanhoja kielen muotoja

Suomen kirjakielen perustajan Mikael Agricolan kuolemasta tuli kuluneeksi 450 vuotta 9.4.2007. Agricola-juhlavuoden kunniaksi Aku Ankkakin julkaisi yhden tarinan Agricolan aikaisella kielellä. Vieressä on kansikuva lehdestä 4.4.2007, numerosta 14. Tekstissä on melko kunniakkaasti osattu ilmaista asioita sillä tavalla kuin ne 400 vuotta sitten on kirjoitettu.

Koska Mikael Agricolan päivä ja suomen kielen päivä oli juuri hiljattain, 9.4, tuon esiin muutamia piirteitä vanhasta kirjasuomesta Aku Ankan repliikkien avulla. Näissä on monia piirteitä, joita vielä käytetään murteissa, ainakin länsimurteissa niitä tulee esiin päivittäin. Myös runollisessa ja ylätyylisessä kielessä moni muoto ja rakenne on säilynyt nykypäiviin asti.

Erikoisia vanhoja muotoja ja ilmauksia on kymmeniä, mutta otan tähän vain muutaman, lähinnä sellaisia, jotka tuntuvat minusta ihan kuin pohjalaista murretta puhuisi. Paljon on Agricola ottanut mallia myös saksan ja ruotsin lauserakenteista.

Aku Ankasta muutama repliikki:
-Ja wielä enämbi on imehteleminen, että yxi muu wuoren cuckula, se wuori Mama Rambam, peräti 4429 syldä corkia olis.
-Waan sitä minä sangen suuresti imehtelen, ettei te wie sitä Mons Öfwerstin tykö.
-Colmen viicon waelluxen perästä ne ancat saapuwat wiimeiseen kylään.
-Minä toiwon, että olis heillä caicki se quin meille tarpeellinen ombi.
-Minä tahdon minulleni ostaa wuoren, tämän quin tässä macaapi.
-Ja niin cuin caickein kiipeewäisten retki-cundain, pitää myös anckain samalla muotoo jalan culkeman.
-Wenhe pyöriwäisten siipein canssa…


1.Enämpi kuten pohjalaisessa murteessa vieläkin sanotaan.

2. Imehteleminen on ihmettelemistä, h-kirjain on vaihtanut paikkaa, kuten monissa muissakin sanoissa, vrt. veneh-venhe, imeh-ihme. Mummoni sanoi aina: Kyllä minä sitten imehtelen. Tai toisessa yhteydessä: Ei se ole mikään imes. (kaksitavuisten sanojen loppu-h on muuttunut pohjalaisissa murteissa s:ksi.)
Agricolan aikana ihminen oli inhiminen (vrt. inhimillinen).

3. Sanajärjestys on usein saksan tapainen: sivulauseen verbit lauseen lopussa.

4. Germaanisten kielten mallin mukaan vanhassa kirjakielessä on epämääräinen ja määräinen artikkeli yksi ja se. Niin ikään germaanisten kielten mukaista on muodollinen subjekti.

5. Mennä jonkun luo on vanhassa kielessä tykö. Pohjanmaan murteessa vielä: Mä meen mumman työ.

6. Länsimurteissa vieläkin mm. muodot korkia, kauhia.

7. Ettei te vie sitä, ettei he tule –muodot jokapäiväisiä myös murteessa. (vrt. nyk. ettette te vie, etteivät he tule).

8. Usein relatiivipronominin joka tilalla ´se quin´. Varsinaissuomalaiset sanovat vieläkin: Hän on se, kun tulee meille huomenna.

9. Ompi, tuleepi, makaapi kuulostavat nykyäänkin kovin ylätyylisiltä.

10. Itselle-sanaa ei ole, sen tilalla on minulleni, sinulleni.

11. Pitää tekemän –rakenne on ihan tavallinen Pohjanmaalla: Mitä mun pitikään sanomani?

12. Monikon genetiivi retkikuntain, ankkain, siipein. Sama muoto, joka nykykielessä on useimmiten vain kiinteissä sanonnoissa esim. opettajainhuone.

13. Koska Aku Ankan tarina kuvaa nykypäivää kaikkine teknisine vempeleineen, on tekstissä saatu oivasti ilmaistuksi sellaisia ilmiöitä, joita ei Agricolan aikana vielä ollut kuten helikopteri: venhe pyöriväisten siipein kanssa.

Internetissä on pari erittäin hyvää sivustoa vanhasta kirjasuomesta:
Internetixin sivut ja
Virtuaalinen vanha kirjasuomi.