Eilisestä Länsi-Savo-lehdestä luin: ”… sukset odottavat jo auton katolle nostamista. Kun syksy selättää talven, Hytönen suuntaa autonsa nokan kohti Kuhmoista…” Tuolla tarkoitettiin, että talven tullen herra lähtee hiihtämään. Mutta eikö tuo ole väärin päin sanottu? Eikö olisi pitänyt sanoa: ”Talvi selättää syksyn”? Selättäminenhän tarkoittaa painissa, että saa vastustajansa hartiat koskettamaan lattiaa, saa toisen antautumaan selälleen. Talvihan se aina pääsee niskan päälle eli voittaa syksyn. Toisin päin tilanne on mahdoton.
Tuo selättäminen sai minut huomaamaan, miten pohjaton kaivo ihmisen oma keho on ollut sanojen ammentamiseen. Melkein kaikista ruumiinjäsenistä voi tehdä verbinkin, mistä olen viimeksi kirjoittanut heinäkuussa. Niin monipuolista verbimäärää kuin suomessa, ei voi tehdä ainakaan ruotsissa ja saksassa, muutaman kylläkin. Oikein listasin lisää sanoja:
selkä – selättää, sormi – sormeilla; kieli – kieliä, kieltää; kynsi – kynsiä; varvas – varvastella (=kulkea varpaillaan); kaula – kaulailla; vittu – vittuuntua, vittuilla; kyrpä – kyrpiintyä; potka (=polven ja nilkan välinen jalan osa) – potkia, potkaista, potkahtaa (=ponnahtaa potkaisemalla), potkaltaa (=juosta, kiitää, porhaltaa); naama – naamioida (naama lappalaista alkuperää); tukka – tukistaa (myös haiven – haiventaa samaa tarkoittavana); keuhko – keuhkota (=raivota), sydän – sydämistyä; nyrkki – nyrkkeillä; korva – korventaa, korvata.
Korvata-verbi tulee todellakin korva-sanasta. Korvalla on ollut merkitys vierus, läheisyys, ja korvata on tarkoittanut asettaa rinnakkain, verrata. Siitä merkitys on laajentunut. Vieläkin meillä on sanontoja kuten kevään korvalla, viiden korvilla. Tässä eräänä aamuna meteorologi sanoi televisiossa: Lämpötila nousee kymmenen asteen korville. Onkohan monelle tuttu sana korvo? Pohjanmaan murteessa se on saavi ja saanut nimensä korvan näköisistä rivoista.
Kieltää-verbi tulee ikivanhasta kieli-sanasta. Oletetaan sen tarkoittaneen alun perin puhumista, mistä merkitys erikoistunut vain tietynlaiseen puhumiseen, kieltämiseen. Omana epätieteellisenä ajatuksenani voisin tähän lisätä, että ehkä alkuperäiskansoissa on vielä lisäksi näytetty kieltä, kun on kielletty jotain. Tapahtuuhan sitä nykyäänkin usein, jos vaikka jotain inhottavaa nähdään. Kasvot rypistyvät ja kieli luikahtaa ulos.
Lähteenä mm. Veijo Meri: Sanojen synty sekä Nykysuomen sanakirjan etymologinen sanakirja.
6 kommenttia:
Entäpä kaulia? Onko se samaa alkua vai ei? Ja minulle on tuttu naamailla = ilveillä. Tukistaa ja haiventaa eivät ole minun sanavarastossani synonyymeja. Tukistaminen on yksi tiukka ote toisen haivenistosta, mutta haiventaminen on kunnon selkäsauna.
Naamailla ei ollutkaan minulle tuttu, hauska sana sinänsä.
Kaulia-sana unohtuikin näköjään. Suomen sanojen alkuperä - Etymologinen sanakirja, Gummerus, Jyväskylä 2001 antaa merkityksen kaulain, mankeloimiskapula, jonka ympärille lakanat käärittiin kaulimista varten. (Pohjanmaalla sitä nimitettiin ennen "kaulookoippuraksi").
Ja kaulin=pyöreä puu, jolla taikina levitetään tasaiseksi levyksi. Kirjan mukaan nämä kaikki ovat samaa kantaa. Kaulia onkin hyvin käsitettävissä kaula-sanan johdannaiseksi, sillä tuo kapulahan muistuttaa kaulaa.
onhan sitten vielä silmä - silmäillä, peukalo - peukaloida, pää - päätellä (konkreettinen ja abstraktinen merkitys) ja tietysti suu - suudella
Niin, tähän juttuun en ottanutkaan mukaan niitä, jotka olin maininnut jo edellisessä postauksessa. Suun ja peukalonkin olin kuitenkin unohtanut kokonaan. Ja nyt muistui mieleen pylly-pyllyillä, pyllähtää. Mitähän vielä on unohtunut.
Mutta jos kerran tukka ja haivenet mainittiin, niin miksei myös kynä-kyniä. Kynähän on linnun sulan ja höyhenen pää. Kun höyhenkynät nypitään irti linnusta, on se kynimistä.
Kun ruvettiin kirjoittamaan sulkakynillä, on siitä jäänyt meille kynä-sana nykyisessä merkityksessään kirjoitusvälineenä.
ja vielä on leuka - leukailla
Hyvä hyvä.
Lähetä kommentti