maanantai 10. maaliskuuta 2008

Suomen sanaston kehityksestä


Kun Mikael Agricola 1500-luvulla kirjoitti suomen kieltä kirjoitettuun muotoon, hänellä oli kova työ keksiä sanoja ilmiöille, joille ei yksinkertaisesti ollut olemassa suomalaista sanaa. Hän loi kirjakieltä puhuttujen murteiden pohjalta tai yksinkertaisesti keksi itse uusia sanoja.

Suomen kirjakielessä on monille asioille kaksi eri sanaa siitä syystä, että itä- ja länsimurteissa on kummassakin ollut ilmiöille oma sanansa ja kirjakieleen on yritetty ottaa sanoja molemmista murteista.

Tästä ovat hyvänä esimerkkinä vaikkapa vihta ja vasta. Kumpikaan sana ei ole päässyt voitolle, vaan ne kilpailevat toistensa kanssa samanarvoisina. Riippuu puhujan kotitaustasta, kumpaa käyttää. Länsisuomalainen viinimarja ja itäsuomalainen herukka ovat myös yhtä käypiä.

Monien sanojen kohdalla on käynyt niin, että toinen on jäänyt runolliseksi tai vain murrekäyttöön, kun taas toinen on päässyt yleiskieleen. Itäsuomalaiset kesä, aamu ja ilta ovat yleiskielisiä, kun taas länsisuomalaiset suvi, huomen ja ehtoo ovat jääneet runollisiksi ja ylätyylin sanoiksi. Läntisissä murteissa ne ovat kylläkin ihan jokapäiväisessä käytössä. Tervehdyksissä hyvää iltaa ja hyvää huomenta itäinen ja läntinen ovat sekoittuneet. Länsimurteissa kuitenkin voidaan vielä sanoa: ehtoota!

Monissa rakenteissakin on ero itä- ja länsisuomalaisen puheessa: sain sen tehdyksi tulee idästä, kun taas lännessä sanotaan aina sain sen tehtyä. Tällaisista rakenteistahan on vuosikymmenet kiistelty kielenhuoltajien kanssa, kumpi on oikein. Nykyään jo paremmin hyväksytään kirjakieleenkin useampia vaihtoehtoja, siedetään enemmän erilaisia variantteja.

Varsinkin uskon asioille ei Agricolan aikaan ollut sanoja. Uusia sanoja piti kehitellä, kuten Vapahtaja, Kaikkivaltias, Luoja, epäjumala, pyhäpäivä, karkausvuosi, pääkaupunki, sotajoukko.
Oikeinkirjoituksen pohjana oli ruotsin ja saksan oikeinkirjoitus.

Kielen kehitys pääsi hyvään vauhtiin 1800-luvulla kansallisuusaatteen myötä. Haluttiin ilmaista asioita suomeksi. Elias Lönnrot kehitteli monille aloille uusia sanoja. Tässä muutama esimerkki:

Kielioppi: lauseoppi, ääntiö, kerake, yksikkö, monikko.
Kasvitiede: emi, hede, siitepöly, juurakko.
Lääketiede: kuume, laskimo, valtimo, tartunta.
Lakitiede: haaste, syyte, jäämistö.
Sekalaisia: nuoriso, kirjallisuus, käsite, kohtalo.

Innokas suomalaisuusmies on ollut myös lääkäri Wolmar Schildt-Kilpinen (1810-1893). Hän sepitti noin 500 uudissanaa, joista noin sata on käytössä. Hänen tuotantoaan ovat mm. henkilö, yksilö, kirjailija; edeltää, erittää, opiskella; itsenäisyys, kielitiede, peruste; tiede, taide.

Nykyaika on tuonut jälleen omat haasteensa uusien sanojen keksimiselle. Sellaisetkin sanat kuin saaste ja kerskakulutus ovat tulleet vasta 1970-luvulla, sana häirikkö vasta 1980-luvulla.

Tieteen ja tietotekniikan sanasto on aivan uutta: tietokone, sähköposti, internet, tietoyhteiskunta, isyysloma. Kännykkäkin tuli vasta 1990-luvulla.