Ihmisillä on jos jonkinlaisia tabuja, asioita joita ei voi sanoa ääneen. Sana tabu on alun perin tarkoittanut Polynesialaista perinnettä, jossa jokin sana, asia tai esine oli niin pyhää tai vaarallista ettei sitä saanut koskea tai mainita. Nykyihmisen ehkä suurimpia tabuja on kuolema. Kuolemaa sanotaan harvoin ääneen. Sillä on kiertoilmauksia, kuten mennä manan majoille, siirtyä tuonpuoleiseen jne. Näistä olen kirjoittanutkin jo aiemmin.
Kuolemaa ei muuten äitinikään siedä kuulla ääneen lausuttavan. Jos vaikkapa satun mainitsemaan: ”Sitten kun minä kuolen…”, hän kauhistuu ja alkaa heti hyssytellä olemaan hiljaa kuolemasta. Hänellä on jonkinlainen pelko, että jos puhuu kuolemasta, se myös tapahtuu heti.
Samalla tavalla on monista muistakin asioista pitänyt olla hiljaa entisaikaan. On ollut pelko, että jos mainitsee vaikkapa pirun nimen, ilmestyy paholainen kutsuttuna paikalle. Tästähän juontuu vielä nykyäänkin käytetty sanonta siinä paha missä mainitaan, kun joku juuri puheena ollut henkilö saapuu paikalle. Nimen sanominen toi kyseisen tarkoitteen paikalle. Siksi esimerkiksi karhua ei voinut sanoa karhuksi, vaan se oli mesikämmen tai metsän omena, metsän poika, metsän kuningas, myös otso, ohto, nalle, kontio, kuomaseni. Piti keksiä hellitteleviä ja lepytteleviä nimiä. Sana karhu on itse asiassa myös hellittelynimi karkeakarvaiselle eläimelle. Ukkosenjumala oli myös pelottava, joten nimiä olivat Pitkänen, Äijä, Ukko.
Luin juuri kirjaa, joka kuvaa 1800-luvun lopun elämää suomenruotsalaisessa Wassorin kylässä (Solveig Rabb: Amerikahatten. Arkmedia. Vasa 2002). Kirja on mielenkiintoinen, koska sen tapahtumat perustuvat tositapahtumiin, mutta myös kielellisesti kirja on seikkailu. Kirjan repliikit ovat ruotsin kielen eteläpohjalaismurretta. Kuvaamansa aikakauden vuoksi kirjassa on paljon tabuja.
Raskaana olevasta naisesta ei esimerkiksi voi koskaan sanoa suoraan, että tämä odottaa lasta, vaan aina jotenkin muuten: Hänen asiansa ovat sillä mallilla. (Hon är på de vise). Tai hän on siunatussa tilassa (i välsignat tillstånd). Niinhän suomen kielessäkin on aina sanottu.
Myös tässä kirjassa on kuolemalla monia kiertoilmaisuja: hänet otettiin taivaaseen tai suomalaista ilmausta heittää veivinsä vastaa kasta vandringsstaven. (=heittää veaelluskeppinsä). Huumorin varjolla ovat vaikeat asiat helpommin kestettävissä.
Kirjan kuvaamana aikana tulivat housut Suomeen, ja ne olivat jotain niin hävytöntä, että niitä nimitettiin vain nimettömiksi (namnlösa). Itsekin muistan vielä 1950- ja 60-luvuilta, että housuja nimitettiin hävyttömiksi tai nimettömiksi joskin enää vain leikillisesti. Leikillisesti käytiin kanalasta keräämässä myös kananhävyttömiä.
Alapään asiat ovat aina olleet tabuja, joillekin vielä nykyäänkin. Sukuelimille ei oikein ole ollut käytännössä mitään nimitystä, vaikka niillä nykykielessä sanoja tuntuu löytyvän. Mutta jos piti itseään kunniallisena ihmisenä, ei ollut soveliasta mainita kyseisiä paikkoja ollenkaan. Ei tunnu vielä oikein aina nykyäänkään olevan sopivia sanoja, tulee mieleen tyttöjen sukuelimistä käytetty etupylly. Ruotsiksi samaa asiaa olen jossain nähnyt nimitettävän framstjärt.
Vielä omasta lapsuudestani muistan, miten oli suorastaan mahdotonta sanoa jopa pissa tai kakka. Kun sisareni oli kakannut housuun, ja yritin siitä äidille kertoa, änkytin vain jotain tähän tapaan: ”Sirpa teki housuun sitä mitä sinä sanot siksi”. Tästäpä äiti sai riemunaiheen pitkäksi aikaa, ja perheessä oli pitkään tapana mennä vessaan siksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti