Ilmansuuntien alkuperä

Mistähän suomalaiset ilmansuunnat ovat saaneet nimensä?

Pohjoinen on alun perin kodan pohjan eli perän suunta. Oviaukkoa ei voinut kodassa laittaa kylmimpään suuntaan, joten perä oli aina pohjoiseen päin. Pohja-sanahan merkitsee pohjoista sanonnassa Pohjan poika tai pohjoista tai perää tarkoittamassa monissa paikannimissä.

Etelä oli puolestaan kodan vastakkainen puoli, joka oli edessä, kodan edustassa. Oviaukko oli tietysti laitettava etelän suuntaan lämpimämmälle puolelle.

Itä tulee verbistä itää, sillä aurinko nousee eli itää tuosta ilmansuunnasta. Kaukaisissa sukukielissä itää-verbi tarkoittaa nimenomaan auringon nousemista.

Länsi on samaa kantaa kuin muinaisgermaanien kevättä tarkoittava sana lenze (z äännetään soinnillisena s:nä). Tuo taas on samaa juurta kuin pitkää tarkoittava sana. Päivät ovat keväällä pidentyneet, kun aurinko on laskenut länteen.

Koillinen on johdettu sanasta koi, joka tarkoittaa aamuruskoa, auringonnousua ja aamua. Sanotaanhan vieläkin aamunkoi tai aamunkoitto.

Kaakko on alun perin kaakkuri-linnun muuttosuunta. Lintua nimitetään nykyäänkin vielä joissain murteissa kaakoksi. (Samoin kuin sivumennen sanoen kotka on kokko).

Lounas tarkoittaa etäisissä sukukielissämme päivää ja päivänvaloa. Läheisissä sukukielissä se on keskipäivä, mistä tulee myös silloin syötävän aterian nimi.
Viron kielessä etelä ja lounas ovat toisin päin kuin Suomessa. ”Elan Lõuna-Eestis” tarkoittaa siis suomeksi: ”Asun Etelä-Virossa”. Myös vatjassa lounas on etelä, mutta liivin kielessä se onkin kaakko.

Luode merkitsee paitsi ilmansuuntaa myös laskuvettä. Tämäkin sana on lainattu germaaneilta, muinaisnorjassa tulva oli floth. Kun esi-isät ovat lainanneet sanan, heillä on ollut tulvia aiheuttava meri luoteessa. (Samoin meri on suomen murteissa tarkoittanut ilmansuuntia länsi ja etelä). Sana on tarkoittanut nimenomaan nousuvettä, mutta mm. Carl Heleniuksen sanakirjassa v. 1838 se merkitsee jo pakovettä. (Nousuvesien nimet vuoksi ja luode nykyään: vuoksi on nousuvesi, luode laskuvesi).
Kaisa Häkkisen mukaan luodetta on arveltu myös joko luoda-verbiin tai läheisyyttä merkitsevään luo-vartaloon perustuvaksi. Välitön kantasana olisi voinut olla luo-vartalon johdos luotaa 'laskea, heittäytyä'. Siis ilmansuunta johon aurinko laskee.

Lähteinä mm. Veijo Meri: Sanojen synty. Gummerus 2004.