Personifiointi eli elottoman asian eläväksi tekeminen on yksi kaunokirjallisuuden tyylikeino. Jos lukee paljon kirjallisuutta, alkavat usein käytetyt keinot tuntua kliseiltä ja puisevilta. Näin kirjailija joutuu todella koetukselle yrittäessään keksiä uusia ja tuoreita sanontoja, joita kukaan muu ei olisi koskaan käyttänyt. Ja vaikka keksisikin jonkin uuden ilmauksen, on sen aina ehtinyt joku muu keksiä ensimmäisenä.
Sirpa Kähkönen on Lakanasiivissään käyttänyt erityisen paljon uusia sanontoja. Personifiointi, vertaukset ja metaforat (=kielikuvat) seuraavat toisiaan. Samoin kuvailevat verbit, joista kirjoitin 19.3.08. Näitä kaikkia tyylikeinoja on jopa niin paljon, että on siinä ja siinä, ettei koko sisältö ja juoni häviä outojen ilmauksien alle.
Tässä muutama esimerkki personifioinnista Kähkösen kirjasta:
…se oli se pakkaspäivä yhä hänen aivoihinsa juuttuneena, ja heinien parku.
Kaktus söi hänen kurkkuaan, hän nieli sitä alas.
Sota tuli hänen luokseen, tuli vierailulle nopein harppauksin, peltinen mantteli kilisten ja huristen.
Saha oli kuin punainen ahjo, joka nauroi sumenneelle auringolle… (on puhe sahan tulipalosta).
…seinä sanoi hänen kämmenelleen…ja sitten kuiskasi hänen sormilleen…
Aih, sanoi jää haljetessaan.
Ikkunoiden eteen oli vedetty verhot ja ne katsoivat häneen luomiensa takaa kuin unennäkijät ja mumisivat: mene pois.
Lennokit hälisivät siimojensa varassa. Jaakon koneita, ne hölpöttivät…
Ja historialla, sillä vanhalla nartulla, on kumppaninaan sattuma…
Mutta nyt hänen jalkansa tahtoivat viedä häntä muualle. -Olokee hurjimatta, Hilja komensi jalkojaan…
…tuupertuen…pakkasen jääleukojen ensimmäiseen puraisuun.
1 kommentti:
Kiva huomio Kähkösen kirjasta! Ja totta tuokin, että sisältö on hukkumaisillaan tuohon "sanakikkailuun"! Liikaa on liikaa hyvässäkin, mutta paljon onnistuneitakin hänellä on!
Lähetä kommentti