Kun oppilaat joskus valittavat, miksi pitää vieraissa kielissä olla epäsäännöllisiä verbejä, kuka kurja ne on keksinyt, esitän heille savolaisen pitää-verbin taivutuksen, joka minusta vetää hyvinkin vertoja germaanisten kielten vahvoille verbeille. Ulkomaalaisen korvissa kuulostaa varmaan tosi huvittavalta. Kirjakielessähän se olisi minä pidin, sinä pidit jne.
mie pein
sie peit
hää pit
myö piettii
työ peitte
hyö pitvät
Meni varmaan 20 vuotta, ennen kuin edes käsitin, että ensimmäisessä persoonassa sanotaan pein eikä piin, jota kyllä myös kuulee käytettävän.
3 kommenttia:
Miä piin tääl Kotkas tänää pariki tuntii.
Mutta jäin kyllä miettimään, miten tuo verbi muuten täällä taipuu. Jotenkin näin:
miä piin
siä piit
se piti
myä piettii
tyä piitte
ne piti
Eri puolelta Savoa ollaan:
miä piin
siä piit
se pit (tai joskus virallisesti: hää pit)
myö piettii
työ peitte
ne pit
Aina kun oppilaat valittavat urakalla jostain vaikeasta, epäsäännöllisestä, oudosta, alan puhua suomen järjestysnumeroista tyyliin:"kahdennentenaviidentenä kahdettatoista" ja joku aina tajuaa jotain ;)
Nuo kaikki taivutukset ovatkin vielä järkeenkäypiä, mutta kun opettajainhuoneessa otin saman asian esille, tuli varsin outoja taivutuksia. Sekä Ranualta että Varkaudesta kotoisin olevat opettajat taivuttivat verbin niin kummasti, että en ollut sitä ikinä kuullut:
minä piet(t)iin
sinä piettiit
se pietti
me pietettiin
te pietitte
he pietti(vät)
Tuo oli siis imperfektitaivutus verbistä PITÄÄ.
Tässä preesenstaivutus:
minä pietän
sinä pietät
se piettää
me pietetään
te piettä
he piettävät
en olisi todeksi uskonut, ellei olisi ollut kaksi todistajaa ja kumpikin nuoria, joten taivutukset ovat vielä ihka oikeaa nykykieltä.
Lähetä kommentti