Suomalaisten alkuperäiset viikonpäivät

Mitä suomalaisilla oli viikonpäivien nimenä ennen kuin otettiin germaaneilta nykyiset viikonpäivät maanantai, tiistai jne?

Alkeellisessa ajanlaskussa on otettu apuneuvoksi keppejä tai sauvoja, joihin on vuoltu seitsemän reikää tai lovea. Ylin on ollut jonkinlainen ”viikon pää”, pyhäpäivä. Vasta toinen reikä on ollut viikon ”ensimmäinen päivä”, seuraava ”toinen päivä”, sitten seurasi ”keskus”, minkä jälkeen taas jatkettiin ”neljäs päivä”, ”viides päivä”.

Suomalaiset ottivat kuitenkin jossain vaiheessa käyttöön nykyiset nimet, kun taas esim. virossa ja venäjässä sekä lukuisissa muissa kielissä on edelleenkin olemassa omat alkuperäiset nimet:

viro: pühapäev, esmaspäev, teisipäev, kolmapäev, nelipäev, reede, laupäev.

venäjä: voskresenie (tarkoittaa ristinpäivää), ponedelnik (alkaa viikon), vtornik (toinen päivä), sreda (keskellä), tsetverg (neljäs), pjätnitsa (viides), subbota (sapatti).

Lähteinä mm. Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Otava. Keuruu 1989.

Viikonpäivien alkuperä

Suomalaisista viikonpäivistä moni ajattelee, että ne eivät tarkoita mitään. Ensi näkemältä niin näyttäisikin olevan, mutta jostainhan sanat ovat tulleet. Miksi ne ovat juuri sellaisia kuin ovat? Kun tarkemmin tutkailee, päästään aina muinaisiin roomalaisiin saakka.

Suomen kielessä on usein säilynyt ikivanhoja muotoja melkein sellaisenaan kuin ne on alun perin jostain muusta kielestä lainattu. Viikonpäivät ovat kauttaaltaan tällaisia vanhoja germaaneilta lainattuja sanoja. Itse germaanisissa kielissä ne ovat saattaneet lyhentyä tai niissä on tapahtunut äänteenmuutoksia.

Mistä germaanit sitten saivat alun perin juuri sellaiset viikonpäivät kuin heillä nykyään on? He ovat kääntäneet ne omalle kielelleen muinaisten roomalaisten kielestä eli latinasta, jossa viikonpäivät on kaikki pyhitetty jollekin taivaankappaleelle eli jumalalle.

Nykyisissä germaanisissa kielissä näkee järjestään muinaisgermaaniset jäljet, romaanisissa kielissä huomaa selvästi latinan alkuperän.

Maanantai on suomen kielessä vanha germaaninen sana: muinaisruotsissa manadagher, islanninkielessä manadagr.

Germaaneilla se oli alun perin suora käännös latinasta: dies Lunae eli kuun päivä. (kuu = saks. Mond, engl. moon).

Nykyisissä germaanisissa kielissä:

ruotsi: måndag, englanti: Monday, saksa: Montag, hollanti: maandag.

Nykyiset romaaniset kielet:

Espanja: lunes, ranska: lundi, italia: lunedi.

Tiistai muinaisruotsi: tisdagher, isl. týrsdagr.

Myös tämä on muinaisgermaaninen käännös latinasta. Latinan dies Martis tarkoitti Mars-jumalan päivää ja Marsia vastasi pohjoismaisessa jumaltarustossa Tiw- eli Tyr-jumala. Saksan Dienstag pohjautuu vanhan germaanisen sodanjumalan Ziun mukaan.

ruotsi: tisdag, englanti: Tuesday, saksa: Dienstag, hollanti: dinsdag,

Espanja: martes, ranska: mardi, italia: martedi

Keskiviikko muinaisruotsi: oÞinsdagher, isl oðinsdagr.

Lat. dies Mercurii = Mercurius-jumalan päivä, ja tätä jumalaa vastasi pohjoismaissa Odin (englanniksi Wodan).

ruotsi: onsdag, englanti: Wednesday, hollanti: woensdag

Espanja: miércoles, ranska: mercredi, italia: mercoledi

Saksassa nimitys on ollut joskus Wodanstag. Mutta koska päivä on osunut keskelle viikkoa, ovat saksalaiset ottaneet nimeksi Mittwoch. Siksi myös suomessa nimitys keskiviikko.

Torstai muinaisr. Þorsdagher, isl. Þórsdagr.

Latinankielinen Dies Jovis oli Jupiterin päivä. Pohjoismaissa vastaava jumala Tor on ukkosen jumala. Saksan Donner tarkoittaa ukkosta.

ruotsi ja norja: torsdag, englanti: Thursday, saksa Donnerstag, hollanti: donderdag

Esp. jueves, ranska: jeudi, Italia: giovedi

Perjantai muinaisr. fríadagher, freadagher, isl. frjádagr.

Latinan dies Veneris oli Venuksen päivä, jolloin Venusta vastasi germaanien Fri ja islantilainen Frigg. Useiden lähteiden mukaan perjantai olisi Freja-jumalan päivä.

ruotsi: fredag, engl. Friday, saksa: Freitag, hollanti: vrijdag

Esp. viernes, ranska: vendredi, italia: venerdi

Lauantai muinaisr. loghardagher, isl laugardagr.

Sana pohjautuu muinaisruotsin logh-sanaan, joka on tarkoittanut pesua, eli suomalaisillakin lauantai on aina ollut pesupäivä.

Kylpypäivä on ollut niin tärkeä, että päivän nimitystä ei ole lainattukaan latinasta, jossa se on dies Saturni eli Saturnuksen päivä.

Viikko aloitettiin ennen sunnuntaista, joten lauantai on siksi monessa kielessä lepopäivä, sapattipäivä.

ruots. lördag, tanska ja norja: lørdag

engl. Saturday, hollanti: zaterdag

esp. sábado, Italia: sabato

saksa: Samstag, ranska: samedi

Sunnuntai muinaisr. synnodagher, isl. sunnudagr, norjan sundag.

Laina jälleen jostain etelägermaanisesta kielestä ja käännös latinasta: dies Solis eli auringon päivä. Saksan Sonne ja englannin sun merkitsevät aurinkoa.

Sunnuntaita kutsuttiin myös Jumalan päiväksi, lat. Dominica.

ruots. söndag, engl. Sunday, saks. Sonntag, holl. zondag

Esp. domingo, ranska: dimanche, italia: domenica

Lähteinä mm.
Elias Wessén: Våra ord. Nordstedts Förlag AB. Norge 1997.

Tuotemerkkien merkityksiä

Mitä erilaiset tuotemerkit tarkoittavat? Katsoin kaappeihini, millaisia tuotemerkkejä eli brändejä sieltä löytyisi. Monet kuulostavat meistä hienoilta, ne ovat kovinkin myyviä, sillä emme aina ymmärrä niiden merkitystä. Mutta monien merkkien kohdalla on niin, että kun merkitys valkenee, ei tuote kuulostakaan enää niin järin hienolta. Tällöin ne eivät poikkea juurikaan suomalaisista, kuten Myllyn paras, Ihan puhdas sauna, Erittäin hienoa suomalaista shampoota jne.

Valitsin sattumanvaraisesti joitain merkkejä ja selitän niiden merkityksiä. En ole erotellut tuotteita yhtiöistä, vaan mukana on vähän kaikkea, lähinnä sen mukaan, mikä ensin osui silmään.

Latinalaisista sanoista olen laittanut näkyviin myös genetiivimuodon, koska se usein on hieman erinäköinen kuin perusmuoto ja saattaa paremmin valaista sanan alkuperää.

Arla - ruots. = aikainen.

Bona - lat. = hyvä, kunnollinen, kelvollinen.

Libero - lat. liber = vapaa.

Digestive – engl. = ruuansulatukseen liittyvää.

Del Monte – mm. esp. = vuorelta.

Dole – yhtiö perustettu alun perin Hawaijilla, on saanut nimensä perustajansa James Dolen mukaan.

Eldorado – esp. dorado = kullattu. El dorado on satojen vuosien ajan etsitty tarujen kultainen kaupunki Etelä-Amerikasta. Kaupunkia ei kuitenkaan ole koskaan löydetty. Eldoradolla tarkoitetaan nykyään yleensä saavuttamatonta onnen kultamaata.

Elovena -lat. ja esp. avena = kaura. Tuotemerkki on syntynyt Viipurissa v. 1925 Karjalan Mylly oy:ssä, jonka aiempi nimi oli Myllyosakeyhtiö Elo. Yhdistämällä Elo ja latinan avena, saatiin Elovena.

Estrella - esp. tähti

Felix - lat. onnellinen

Marabou – mm. esp. marabu = haikara

Lumene – lat. lumen, luminis on valo, valaistus yms. sekä silmien valo, silmä, päivänvalo.

Lux – lat. lux, lucis = valo

Vade mecum (suuvesi) – on latinaa ja tarkoittaa Kulje kanssani.

Aqua vita – elämän vesi. Lat. aqua = vesi, vita=elämä.

Vitalis – lat. elämän, elin-. Latinan vita on elämä. Käytetään ahkerasti tuotteiden nimissä luomaan mielikuvaa elinvoimasta.

Tummeli - tuumen, tummeli= lehmän utareet, nänni. Mahdollisesti germaanilaina. Lat. tumeo=olla paisuksissa, josta germaanikieliin mm. ruots. tumme=peukalo.

Vita Nova - lat. = uusi elämä.

Pepsodent – lat. dens, dentis = hammas.

Herbina – lat. herba = kasvi, yrtti, ruoho

Dove – engl. = kyyhkynen

Sunlight – engl. auringonvalo

Nivea – lat. lumivalkoinen (nix, nivis = lumi)

Rainbow = engl. sateenkaari

Fortum - lat. fortis = väkevä, urhoollinen.

Spar - holl. = kuusi. Kauppaketju on totuttu liittämään meillä säästämiseen. Ketju on alun perin hollantilainen ja Spar-ketjun logossakin on kuvattuna kuusi. Sopii kuitenkin hyvin pohjoismaalaisen kauppaketjun nimeksi edullisuuteen liittyvän mielikuvan takia.

Alla on Spar-logon kehitys:

Sanojen suvusta

Tänä aamuna Jari Tervo esitteli televisiossa valitsemansa suomalaisen sanan: tuuli. Tervolla on kuulemma tapana jaotella suomen sanoja maskuliineihin, feminiineihin ja neutreihin. Kaikki uudet keksinnöt kuulemma hän jaottelee neutreiksi. Tuuli-sanan hän ajattelee tietyin perustein feminiiniksi eli tavallaan naispuoleiseksi. - Niin olisin kai minäkin tehnyt, mihin vaikuttaa ehkä sekin, että Tuuli on meillä naisten nimi.
Mielenkiintoinen valinta. Nimittäin esim. saksassa ja espanjassa tuuli onkin maskuliininen, eli miespuolinen.

Indoeurooppalaisissa kielissä, joihin suuri osa Euroopan kielistä lukeutuu, on tärkeää tietää kaikkien asioiden "sukupuoli". Jos ei tavallaan ole tietoa, olisiko sana maskuliininen vai feminiininen, se on neutri.
Englanti ja ruotsi eivät ole tästä poikkeuksia, vaikka englannista on jo hävinnyt sukupuolisuus. Ruotsistakin luulisi ensi kuulemalla sukupuolen hävinneen, mutta maskuliinit ja feminiinit ovat sulautuneet yhdeksi en-suvuksi ja ett-sukuiset ovat aina neutreja. Tästä syystä ihmisiä tarkoittavat sanat ovat yleensä en-sukuisia.
Asioiden "sukupuolijaottelu" ruotsissa näkyy selvästi vielä monissa murteissa. Niissä ei usein käytetä se-sanana den-sanaa, vaan han tai hon, joita ennen on aina käytetty viittaamaan sekä ihmisiin että asioihin.
Olen kuullut ruotsalaisten sanovan esim: Vad är klockan? -Hon är tre. Tai taikinasta puheen ollen: Här har jag degen, han ska jäsa nu. Jos näitä vertaa vaikkapa saksaan, ovat sanat siellä saman sukuisia ruotsin kanssa: die Uhr =kello, der Teig= taikina.

Lingva francasta kreoliin

Kun kaksi eri kieltä puhuvaa henkilöä tapaa toisensa, heidän on yritettävä löytää itselleen jokin yhteinen kieli, jolla tulla toimeen. Nykyään tällainen kieli löytyykin usein englanninkielestä. Tällaista yhteistä kummallekin vierasta apukieltä nimitetään lingva francaksi. Lingva francana voi tietysti toimia mikä tahansa kieli. Joskus se voi olla vaikkapa suomen kieli. Ennen englannin ylivoimaisuutta Euroopan yleisenä lingva francana on toiminut ranska, sitä ennen esim. latina. Keski- ja Itä-Afrikassa yleinen apukieli on suahili.

Siirtomaakausi ja kaupankäynti lisäsivät lingva francan käyttöä ja tarpeellisuutta. Kun henkilöt joutuvat jatkuvasti puhumaan keskenään huonosti osaamaansa vierasta kieltä, sanavarasto ei voi olla kovin laaja. Kielen käyttö rajoittuu tavallisesti konkreettisiin tilanteisiin, ja kielioppi on puutteellista, syntyy ns. pidgin-kieli. Se ei ole kuitenkaan kenenkään äidinkieli.

Kun lapsi syntymästään asti kuulee pelkkää pidginkieltä, siitä muodostuu hänen äidinkielensä. Tällaista pidginistä syntynyttä äidinkieltä nimitetään kreoliksi. Sanavarasto laajenee kattamaan kaikki elämän eri alueet, kielen rakenne monimutkaistuu, kehittyy oma kielioppi. Kreolikielet ovat omia kieliään, niitä ei voi enää pitää esimerkiksi huonosti ja väärin puhuttuna englantina tai ranskana. Kreolikieliä on mm. Karibialla tai Polynesiassa

Maitse ja meritse

Olemme oppineet koulussa, että suomenkielen sanat taipuvat viidessätoista eri sijamuodossa. Sana taipuu jos johonkin muotoon: talossa, talosta, taloon, talotta, taloinensa. Kaikille muodoille on annettu jopa nimikin.

Mutta yllästys, yllätys! On olemassa suhteellisen tuntematon muoto, jota yleensä ei ole laskettu substantiivien sijamuodoksi vaan adverbiksi. Tämä sijamuoto on nimeltään prolatiivi ja se on muotoa: Emme matkusta maitse vaan meritse. Hän ilmoitti siitä minulle puhelimitse eikä postitse, vaikka olisin halunnut tiedon kirjeitse. Muodon käyttö lisääntyy koko ajan, kun tulee uusia tiedotusvälineitä, esim. sähköpostitse ja faksitse.
Jopa kasvikirjoissa näkee muotoa käytettävän: Kasvin siemenet leviävät linnuitse.

Olemme tottuneet siihen, että vieraiden kielten prepositiot eivät taivu. Suomessa ei montaa prepositiota olekaan, meillähän on postpositioita, jotka laitetaan pääsanan jälkeen. Ja kuinka ollakaan, suomenkielelle tyypilliseen tapaan monet niistäkin taipuvat kuten: takana, taakse, takaa. Mutta voi niitä taivuttaa prolatiivissakin: Susi kulki ladon editse, kun taas metsästäjä kiersi ladon taitse.

Heittäytyisinköhän

Suomen kielessä tarvitaan vain yksi sana ilmaisemaan vaikkapa ruotsinkielen kokonaista lausetta: Heittäytyisinköhän : Tänk om jag skulle kasta mig. Jos tuota suomen sanaa pilkkoo, saadaan ruotsinkielen jokaiselle sanalle vastine:
heittä-yty-isi-n-kö-hän

Maailman eri kielissä voidaan liimailla sanan perään liitteitä ja kieliaineksia eri tavoin. Sen mukaan, miten kukin kieli sietää tällaista liimailua, voidaan kieliä jakaa erilaisiin ryhmiin.

Agglutinoivat kielet ovat kieliä, joissa morfeemeja eli pieniä oman merkityksensä omaavia yksiköitä voidaan liittää toisiinsa mekaanisesti alussa olevan esimerkin mukaan. Jokaisella osasella on oma merkityksensä, vaikka ne yksinään eivät välttämättä merkitse enää samaa. Tällaisia kieliä ovat mm. turkki ja monet Afrikan kielet sekä suomalaisugrilaiset kielet suomi, viro, unkari jne.

Isoloivat kielet ovat kieliä, joissa jokainen sana kantaa omaa merkitystään, eikä niitä voi liittää toisiinsa. Sanat ovat yleensä yksitavuisia, eikä niitä voi muunnella ja taivuttaa. Tällaisissa kielissä merkityserot ilmaistaankin sanajärjestyksen ja ääntämisen sävelkorkeuden avulla. Klassisena esimerkkinä voisi mainita kiinan. Muita on vaikkapa vietnam, khmer ja thai. Myös englannin kieli on muuttumassa yhä enemmän ja enemmän isoloivaksi.

Polysynteettiset kielet taas ovat sellaisia, joissa on tosi pitkiä sanoja. Kokonainen pitkä sana voi merkitä pelkkää yhtä lausetta. Näistä mainitaan tavallisesti eskimokielet, tyypillisiä ovat myös monet Amerikan intiaanikielet. Eskimokielen sana pilluaqqunqaarpakkit tarkoittaa "minä toivotan sinulle sydämellisesti onnea".
Eskimokielessä ei olekaan muita sanaluokkia kuin verbi ja substantiivi. Kaikki muut asiat ilmaistaan liittämällä verbiin tarpeellinen määrä kieliaineksia.

Flektiiviset eli fuusioivat kielet ovat kieliä, joissa sanan kanta voi taipua monenlaiseen muotoon. Näitä ovat indoeurooppalaiset kielet kuten venäjä, saksa, englanti, ruotsi. Tämän fuusiokielen omituisuuden kanssa on moni joutunut taistelemaan koulussa germaanisten kielten vahvoja verbejä opiskellessaan: sing, sang, sung (engl. laulaa) tai sitta, sitter, satt, suttit. (ruots. istua). Englannin isoloituminen voisi näkyä vaikkapa seuraavasta: put, put, put.

Kieliä ei välttämättä voi jakaa karkeasti näihin neljään ryhmään. Kaikissa kielissä on piirteitä monista ryhmistä.

(P.S. Tekstin yllä oleva kasvi on lehtomaitikka).

Tuli, tuuli vai tulli?

Olemme tottuneet siihen, että sanan merkitys vaihtuu, jos vaikkapa konsonantin soinnillisuutta vaihdellaan. Esimerkkinä vaikkapa englannin pig (=sika) tai big (=iso).

Suomen kielessä ei konsonantin soinnillisuudella ole niinkään väliä, siksi voimmekin puhua panaanista tai mennä käymään Perliinissä, väärinymmärryksiä ei juurikaan tule.

Suomenkielessä tärkeänä sanojen erottavana tekijänä on se, miten pitkänä jokin äänne lausutaan, esim. kuka-kukka tai sika-siika. Hankalaksi ainakin ulkomaalaiselle voi muodostua sanojen merkitysten erottaminen seuraavanlaisesta listasta:
TULE
TULEE
TULLE
TULLEE
TUULEE
TUULE
TUULLE
TUULLEE

On olemassa myös kieliä, ns. toonikieliä, joissa äänteen kestolla ei ole niinkään merkitystä, vaan sana erotetaan toisesta sillä, miten korkea tai matala äänteen sävelkorkeus on. Aivan kuten musiikin do, re, mi, fa jne. Vietnamin kielessä on vaikkapa tällainen lista sanoista, jotka meistä näyttävät ihan samanlaisiltä, mutta eri korkeudelta äännettäessä merkitsevät täysin eri asioita:

BA = kolme
BA´ = halata
BA`= isoäiti
BA*= rotanmyrkkykö?
BÃ = jäte
BA.= satunnainen

Kiinassa Beijingin yleiskielessä on neljä sävelkorkoa (toonia), joiden tehtävänä on erottaa muuten samoin vokaalein ja konsonantein äännettävät sanat toisistaan. Esimerkiksi 1. sävelkoron korkea, tasainen mā tarkoittaa ”äiti”, nousevalla korolla äännettynä má tarkoittaa ”hamppu”, ensin laskeva ja sitten nouseva korko mă antaa merkityksen ”hevonen”, ja jyrkästi laskeva korko mà tarkoittaa ”haukkua, kiroilla”. Lisäksi on vielä sävelkoroton, painoton mahdollisuus ma, joka on mm. kysyvä partikkeli. (Lähde kiinankielen osalta: www.teeforum.net)

Hernesniemi, mitä se s siellä tekee

Monissa länsisuomalaisissa sukunimissä esiintyy keskellä yhdyssanaa ylimääräinen s-kirjain. Tällaisia nimiä on paljon, esim. Hernesniemi, Veneskoski, Lähdesmäki. Nykykielen puhujalta on hävinnyt jo tieto, mistä tuo s tulee.

S on jäänne vanhemmasta sananloppuisesta konsonantista, joka on useimmiten ollut k tai h, varsinkin kaksitavuisissa e-loppuisissa sanoissa. Esimerkkeinä vaikkapa veneh, kasteh...
Aikojen kuluessa tuo h- tai k-äänne on kulunut pois tai muuttunut joissain murteissa s-kirjaimeksi. Varsinkin eteläpohjalaisessa murteessa s-kirjain on säilynyt nykypäivään saakka: Näyteikkunassa oli hieno hames. Onko leipä vielä tuores? Ei ole mikään ihme, että monissa paikannimissä ja sukunimissä s on säilynyt. Niissähän usein näkee kielen alkuperäisiä muotoja.

Tuo sananloppuinen h ei ole hävinnyt tyystin kirjakielestäkään. Se esiintyy jäännöslopukkeena esimerkiksi
-yhdyssanoissa: herne(k)keitto. Ikään kuin siinä olisi kaksi k:ta.
-käskymuodoissa: Tule(t) tänne!
Vertaa vaikkapa käskyä: Anna(t) tulta! lauseeseen: Anna tulee meille.

Se, mikä ylimääräinen äänne sanan lopussa kulloinkin kuulostaisi olevan, riippuu siitä, millä konsonantilla seuraava sana alkaa. Sitä ilmiötä taasen nimitetään assimilaatioksi, eli seuraava äänne on vaikuttanut edelliseen äänteeseen.
Tuo näkymätön jäännöslopuke kuuluu suomenkieleen, se on siellä vain äännettäessä. Eli suomenkieltäkään ei äännetä aina täsmälleen niin kuin kirjoitetaan, vaikka joskus televisiossa kuulee jonkun jättävän lopukkeen ääntämättä, kun henkilö luulee, ettei sitä saa kirjakielessä ääntää.