Minä muistelemalla muistelin

Eilen kirjoitin erikoisista vahvistuskeinoista suomen kielessä. Kommentissa joku muisti tällaisenkin vahvistustavan: "Olen tänään töissä töissä", siis oikein työtä tekemässä työpaikalla eikä vain muuten sattumalta käymässä. Sanonnassa vain täytyy käsittääkseni erikseen painottaa jompaa kumpaa sanaa.

Kun tuota sanontaa muistelin ja kääntelin mielessäni, löytyi mieleni sopukoista vielä tällainenkin vahvistus: "Pitääkö se lelu oikein särkemällä särkeä?" Eli jos halutaan painottaa, että jokin tekeminen on erittäin intensiivistä, käytetään tuollaista ilmausta. Kyseessä on usein nimenomaan jotain negatiivista: Älä nyt ihan sotkemalla sotke ja repimällä revi! Tämä viinalaatu on niin kallista, ettei sitä ihan juomalla juoda, pieni pikarillinen vain.
Myös asioista, joista halutaan erittäin hyvä lopputulos: Minä muistelemalla muistelin, kaivamalla kaivoin, jynssäämällä jynssäsin.

Vaikea kuvitella tuollaistakaan ilmausta sananmukaisesti käännettäväksi germaanisiin kieliin.

Ypöyksin niin neitiä niin neitiä

Jälleen yksi suomen kielelle tyypillinen piirre: kun asioita halutaan vahvistaa ja painottaa, laitetaan sanan alkuun jokin äänteellisesti kuvaileva tai alkusointuinen sana:
Supisuomalaiset seisoivat ritirinnan täpötäydessä ja upouudessa bussissa. Vihoviimeinenkin mahtui lopulta mukaan. –Oliko tämä jonninjoutavaa jorinaa?
Tällaisella sanan alkuosalla kuten supi, riti, täpö jne. ei ole itsenäisen sanan asemaa eikä omaa merkitystä, se vain vahvistaa jäljessä tulevaa adjektiivia tai substantiivia.

Yleensä ensi tavu kertaa pääsanan tavun. Onhan se tehokkaampi kuin tavalliset vahvistussanat erittäin, täysin, aivan, hyvin, jotka tuntuvat mitäänsanomattomilta. Vierivieressä kuulostaa selkeämmältä kuin vaikkapa ihan vieressä. Löytyyhän tällaisia vakiintuneita sanontoja vaikka kuinka paljon: ypöyksin, typötyhjä, piripintaan…

Toinen vastaavanlainen tapa vahvistaa asioita on määritellä kantasana sen omalla genetiivillä: uuden uusi tai uuden uutukainen, laihan laiha. Substantiiveista tällaista vahvistusmuotoa käytetään kielteisessä lauseessa: Siellä ei ollut linnun lintua. Minulla ei ole euron euroa. Ei marjan marjaa löytynyt metsästä.

Äskeisten lisäksi on toisentyyppisiäkin vahvistussanoja, jotka ovat oikeastaan vertauksia: sysimusta=musta kuin sysi (=hiili), litimärkä=niin märkä että litisee, vitivalkoinen=valkoinen kuin viti (=vastasatanut lumi), rutikuiva=niin kuiva, että rutisee, ventovieras=niin vieras että on vento eli ihan outo. Vento on maagisen olion nimitys.

Toistamalla jokin sana saadaan erilaisia muitakin merkityksiä. Kun halutaan kyseenalaistaa tai halventaa jotain, toistetaan sanaa: Ollaanpa sitä niin fiiniä, niin fiiniä. Hän oli olevinaan niin neitiä, niin neitiä. Toistolla saatetaan myös asettaa mietittäväksi asioiden suhteellisuus: ”Oliko se ostamasi hame halpa?” ”No halpa ja halpa!” Eli tästä toistosta käy selville, että tuo halpuus oli suhteellista, mitä nyt kukakin halpana pitää.

Mielenkiintoinen on myös sanonta, jota käytetään ilmaisemaan, että jokin oli ihan täpärällä: Minä juuri ja juuri ehdin bussiin (tai just ja just). Se oli siinä ja siinä, että hän sai ylioppilaslakin.

Siansaksaa vai hepreaa

Siansaksa on sellaista kieltä, jota kuulija ei ymmärrä. Se voi olla jotain käsittämätöntä mongerrusta tai tai vain yksinkertaisesti ulkomaalaisen puhumaa vierasta kieltä. Ruotsiksi siansaksa on rotvälska ja saksaksi Kauderwelsch. Välska ja Welsch tarkoittivat kaikkea, mikä oli vierasta ja ei-germaanista. Se oli usein kulkureiden ja rosvojen puhumaa salakieltä.

Pienten lasten kielikin voi olla siansaksaa tai ihan hepreaa, jos ihmiset eivät saa niistä mitään selvää. On olemassa myös lasten keksimiä leikkikieliä, joita lapset keksivät 10-13-vuoden iässä.

-lampaanlatina-nimitystä käytetään joskus siansaksan synonyyminä, mutta se on useimmiten yksi leikkikieli. Tavuja voi tulla sanan eteen, väliin tai loppuun: Mitinä lution latipiolla lutinta. Minä luon lapiolla lunta.

-kontinkieli on myös melko tunnettu leikkikieli. Siinä siirrellään sananosia edestakaisin: Minä kontti kona mintti konin mentti kolaan kyntti kouantaina lantti. Minä menin kylään lauantaina.

-elestakaseksi on sanottu Kangasalla kontinkielen tapaista leikkikieltä: Lekal sijuak paakil niksenjä sakans. Kalle juoksi kilpaa jäniksen kanssa.

-rentu-nimitystä on käytetty äskeisestä Viipurin läänin Pyhäjärvellä: Läkyl mätä tuutun hävä selliseltlap huupuh lästätäl täkiel tamut vinhu sivuok. Kyllä tämä tuntuu vähän lapselliselta puhua tällaista kieltä mutta huvin vuoksi.

Erilaisista leikkikielistä ja niiden käytöstä lisää mm. täällä:

http://koti.mbnet.fi/joyhan/R5.html

http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2437

Scola, escola, sekola, koulu

Kerran eräät saksalaiset vieraamme olivat huomanneet, että kaikissa heille tutuissa sanoissa tarvitsi laittaa vain sanan perään i-kirjain ja näin saksalaiset saivat sanasta suomea: Post-posti, Bank-pankki. He naureskelivat, että varmaan sitten saksan postikorttilaatikko Postkartenkasten on suomeksi postikartikasti. No ihan ei niin sitten menekään, paitsi että kortti on kuitenkin i-päätteinen, mutta tulee ruotsista päin: kort-kortti. Suomen kieli ei tahdo hyväksyä konsonanttipäätteisiä sanoja, joten useimmiten lisätään i sanan loppuun.

Tyypillisimmillään suomenkielen sanahahmo on tällainen: talo, katu, sika eli konsonantti+vokaali+konsonantti+vokaali.

Myöskään sanan alussa olevaa kahta konsonanttia kielemme ei siedä. Kun meille on lainattu sanoja muista kielistä, joissa sanan alussa on useampia konsonantteja, putoavat ensimmäiset liialliset konsonantit aina pois: stol = tuoli, skola=koulu, strand=ranta. Niin on vielä uusissakin lainasanoissa. Arkikielessä kuulee monien sanovan ropleema, kun tarkoitetaan probleema.

On monia muitakin kieliä, jotka eivät hyväksy sananalkuista kaksoiskonsonanttia. Esimerkiksi espanjan kieli. Kun suomalainen tipauttaa ylimääräiset konsonantit pois, espanjalainen päinvastoin lisää vokaaleja saadakseen oikeanlaisen sanahahmon: skola=escuela, student=estudiante, ski=esqi (=suksi tai hiihto, tulee skandinaavisista kielistä).

Useissa kielissä koulu on muodossa escola. Myös vaikkapa sana Skandinavia on monissa kielissä Eskandinavia/Escandinavia.

Jotkut kielet puolestaan lisäävät ylimääräisen lisävokaalin kaksoiskonsonantin väliin. Esimerkiksi indonesian kielessä koulu on sekola. (opettaja muuten on sivumennen sanoen guru sekola).

En tunne Iranin kieltä farsia, mutta ilmeisesti iranilaisenkin on vaikea ääntää tiettyjä konsonanttiyhtymiä sanan alussa, sillä esim. iranilaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjassa Kalla det vad fan du vill (Ordfront förlag, Stockholm 2006) Ruotsiin muuttaneet iranilaiset henkilöt lisäävät ruotsia puhuessaan ruotsin kielen sanoihin usein ylimääräisen vokaalin joko sanan alkuun tai konsonanttien väliin: smaka=esmaka (maistaa), problem=peroblem, stolta=estolta (ylpeitä).

Kauniita sanoja

Kaunein sana, millainen se on? Tämä ilmiö on yhtä subjektiivinen kuin inhotut, vihatut ja rumatkin sanat. Yksi pitää yhdestä, toinen toisesta sanasta. Asiaan vaikuttavat monet seikat: sanan merkitys, sanan äänneasu, keneltä ja missä tilanteessa sanan on kuullut, mihin sana assosioituu jne.

Suomen kielessä on paljon vokaaleja, joten kieltä sinänsä pidetään sointuvana ja jopa kauniina. Jos sanassa on paljon vokaaleja tai l-konsonantteja, sanoja pidetään kauniina: liplattaa, pulputtaa. Usein onomatopoeettiset ja deskriptiiviset sanat ovatkin kauniita. Kauniille asioille on yritetty keksiä kuvaamansa asian tyyppinen sana.

Rakkaus on engl. love ja saksaksi Liebe. L-kirjain tekee niistä lempeän, minkä vuoksi onkin kummallista, että suomessa on niin ärtsy sana kuin rakas/rakkaus samoin ruotsissa kärlek. Näissä molemmissa on r-kirjaimia, joita yleensä käytetään murinaa, möyrimistä ja karjumista kuvaavissa sanoissa tai kiroillessa. Ihmiset kuitenkin sanovat rakas-sanan usein kauneimmaksi sanaksi juuri sen herättämien mielleyhtymien ja merkityksen vuoksi. Toisaalta tiedän paljon ihmisiä, jotka karsastavat rakas-sanaa sen kovan ja ärjyvän r:n takia.

Jossain olen nähnyt mm. tällaisia ihmisten mielestä kauniin kuuloisia sanoja, joissa muuten melkein kaikissa l-kirjainta: lumi, lumous, hipsuttaa, hiljainen, sydän, kaipaus. Vanha tuttu taitaa olla myös Aja hiljaa sillalla, jolla lauseella suomi on tullut toiseksi kielten kauneuskilpailuissa Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900.

Valokuvatorstain viikoittaisessa haasteessa on ollut haasteena kaunein sana, samoin runotorstain haasteessa on pitänyt kirjoittaa runoa kauniita sanoja käyttäen.

Sisareni kirjoitti minulle näin: ”Mun mielestä olis kiva tietää, mistä sanasta äänneasunsa puolesta ihmiset tykkää. Esim. mun mielestä tavarakuriiri on kiva. Tulen aina iloiseksi
liikenteessä, kun tavarakuriiri ajelee edelläni. Kaikkein hienoin sana
mielestäni on käytöstä pois jätetty lintukodonmies eli kääpiö”.

Minustakin olisi hauska tietää, millaisia sanoja lukijat pitävät kauneimpina. Ei välttämättä sanan herättämän mielleyhtymän tai merkityksen takia, vaan äänneasun vuoksi.

Ruotsi ja kiina naurattavat

Lapsen kieli ja ajatusmaailma on mielenkiintoinen alue. Tein jälleen kerran huomioita melkein 2½-vuotiaan pojan kielestä. Kokeilin, mitä lapsi sanoo, kun puhun hänelle ruotsalaisia lauseita. Sanoin ihan muina miehinä joitain tavallisia asioita ruotsiksi, ja poika nauraa räkätti tikahtumaisillaan. Lauseet kuulostivat hänestä ilmeisesti niin hullunkurisilta. Pojalle ei ole ennen puhuttu vierasta kieltä.

Kun sitten kokeilin, mitä hän sanoo, kun puhun ns. japania eli niitä vanhoja suomalaisia sanontoja, jotka eivät ole oikeaa japania, mutta kuulostavat siltä äännejärjestelmänsä ansiosta. Kun sanoin natisuta hetekata, oli reaktio ihan erilainen: -En! Hajosiko monosiki? –Ei. Jokoha ma komahuta? -Älä!

Olin hämmästynyt, sillä takuuvarmasti poika ei ymmärrä noiden sanojen merkitystä, mutta sanahahmot ovat suomalaisia ja kysymyksen tai käskyn näköisiä, joten lapsi osaa reagoida niihin oikeilla vastauksilla. Eli aina ei voi luottaa siihen, että lapsi olisi ymmärtänytkin asian, vaikka hän vastaa aikuisen mielestä oikein.
Kun sitten kokeilin: Sanghai, Nanking, Kanton, Tsunking, oli seurauksena valtava naurunräkätys aivan kuin ruotsin kielen kohdallakin.

Toinen mielenkiintoinen huomio olivat vokaalit. Monissa sanoissa, joissa on pelkkiä etuvokaaleja ä, ö tai y, poika sanoi vokaalien paikalla vastaavat takavokaalit: a, o, u. Näin ollen esim. sänky on sanku, joskus myös tanku riippuen siitä tuleeko s-kirjain. Pyörä voi olla puora. Sikäli taas mielenkiintoinen piirre, että se tuo hyvin esiin, miten esim. germaanisten kielten äänteenmuutos on juuri näiden vokaalien vaihtelua. Saksassahan ä, ö ja y eivät ole omia vokaaleitaan, vaan a:n, o:n ja u:n äänteenmuutoksia ja löytyvät sanakirjoistakin näiden seasta. (esim. sana äusserst on etsittävä sanakirjasta aina a:n kohdalta).

Vieraita vastalle viittä vaille puoli

• Opetin talvella koulussa kielissä kellonaikoja, ja kun kysyin, mitä on saksaksi kymmentä vaille puoli yhdeksän, oppilaat alkoivat väittää, että niin ei voi sanoa. Heidän mielestään pitää sanoa aina kaksikymmentä yli kahdeksan. Sama juttu yli puolen menevissä kellonajoissa: Kaksikymmentä vaille yhdeksän, eikä kymmenen yli puoli yhdeksän, kuten minä olen puoli vuosisataa sanonut.

Tästä olen nyt käynyt keskusteluja eri henkilöiden kanssa ja yllätyksekseni suurin osa käyttää sitä sanontaa, joka on lähinnä tasatuntia. Itse käytän aina sitä, kumpaa viisari on lähempänä: tasatuntia vai puolta. Koskaan en ole nähnyt ”sääntöä” kummin pitäisi sanoa, joten on ilmeisesti pelkkä murre-ero ja makuasia, kumpaa käyttää.

• Toinen yllätys oli, kun suunnittelimme Comenius-vieraiden vastaanottoa. Sanoin: ”Hannele menee sitten asemalle vieraita vastalle”. Ilmaisu herätti hilpeyttä enkä aluksi ymmärtänyt, mitä hauskaa olin sanonut. Kaikkien mielestä pitäisi sanoa: vieraita vastaan. Kirjoista ei tähänkään saa apua, mutta puhelinsoitto sukulaisille ja tuttaville Länsi-Suomeen kevensi hieman sydäntä. Ilmeisesti on kyseessä taas murre-ero, jossa saa käyttää haluamaansa muotoa äskeisessä tapauksessa. Kuitenkin tietenkin sanon: Hän tuli minua kadulla vastaan. Mutta kun oikein varta vasten mennään toista vaikkapa juuri asemalle hakemaan, sanon: Menin häntä vastalle.

Kansanetymologiaa

Moni miettii, miksi suomalaiset sanovat mustasukkainen. Miten ihmeessä asia liittyy mustiin sukkiin? Itse asiassa ei mitenkään. Ruotsalaiset sanovat svartsjuk (mustankipeä). Sjuk on suomalaisten korvissa äänteellisesti hyvin lähellä sukka-sanaa, joten on ollut helppo ruveta sanomaan mustasukkainen.

Tällaisia tavallaan väärin käännettyjä sanoja on paljon muitakin. Lainanantajakielen sana on ymmärretty väärin ja se on mukautettu tuttuihin sanoihin. Tällaista tilannetta nimitetään kansanetymologiaksi. Esim. työmyyrä, ruotsiksi arbetsmyra. Myra ei ole suomeksi myyrä vaan muurahainen, mutta koska se kuulostaa myyrältä, on sana jäänyt elämään nykyisessä muodossaan. Myyrä olisi muuten ruotsiksi mullvad.

Liikavarvas on samanlaisen kansanetymologian lopputulos. Ruotsin liktorn (myös liktå) tarkoittaa kuollutta varvasta, ett lik on ruumis.

Pääkallokelinkin selitetään olevan kansanetymologian mukaan alun perin kallokeli. Sanat kalla/kallo sekä jääkallo/jääkalla tarkoittavat murteissamme keväällä pitkään säilyvää jäistä kohtaa maassa, ympäristöään korkeammalle jäänyttä jäistä talvitien pohjaa tai rannalle kertynyttä jääkasaumaa. Koska jääkallo on melko tuntematon, se on korvautunut tutummalla pääkallolla, mikä sopii hyvin asiayhteyteen.

Tällaista tavallaan ”väärinymmärrystä” tapahtuu kaiken aikaa. Uudesta tietokonekielestä voisi ottaa esimerkiksi vaikkapa sanan source=lähdekoodi. Tietokoneslangissa käytetään jo tutumpaa sanaa sorsa, mikä hyvinkin saattaisi vakiintua kieleen saman etymologian mukaan.

Toisenlaistakin kansanetymologiaa on. Esimerkiksi Hailuoto on lyhenne sanasta Haililuoto. (Haili tarkoittaa silakkaa). Kansanetymologia selittää nimen kuitenkin tulevan romanin huudahduksesta: ”Hai, luoto!” Todellisuuspohjaa tällä tarinalla ei kuitenkaan ole.

Montako sanaa kielessä on?

Kerran eräs äiti selitti tuohtuneena, että hänen ala-astelaisen lapsensa englanninopettaja ei ollut tiennyt sanoja viikate ja sirppi englanniksi. Tuo arvostelu on kohtuuton. Ja sellaista kuulee vielä nykyaikana! Missähän arvon arvostelijat luulevat noita sanoja tarvittavan? Ehkä turistina Lontoossa aikovat ostaa sirpin?

On melko yleinen luulo ainakin vähemmän kieliä opiskelleiden ihmisten keskuudessa, että jotain kieltä voisi osata ”täydellisesti”. Tuota väittämää tukee myös mm. seuraavanlainen lausuma: Sinä kun osaat saksaa täydellisesti, niin sanohan… Todella kauhea lause, varsinkin kun tietää, miten vajavaista ihmisen hyväkin kielitaito voi olla.

Vierasta kieltä osaavaa on helppo arvostella. Puhuja luulee itse osaavansa täydellisesti oman äidinkielensä. Näin ei kuitenkaan ole. Jokapäiväisessä kielenkäytössä ihminen selviää n. 400-800 sanalla. Hyvin tulee selväksi minne mennään, mitä tehdään, mitä syödään jne. Erään saksalaistutkimuksen mukaan nykyaikana on syntynyt uusi tsättäily- ja tekstiviestikieli, jossa tarvitaan vain 100-200 sanaa. Ja tällainenkin henkilö väittää osaavansa äidinkieltään ”täydellisesti”.

Kieliä opettavana minulta usein kysytään: Montako sanaa kielessä on? Vaikea, todella vaikea kysymys. Nykysuomen sanakirjan kolmiosaisessa teoksessa on noin 201 000 sanaa. Ja sanakirjassa on lueteltuna vasta yleissanoja. Minkään alan erikoissanoja ei ole mukana, ei liioin murresanoja tai sivistyssanoja.

Saksan standardikieli koostuu n. 75 000 sanasta. Kun otetaan mukaan eri ammattialoja, päästään aina 300 000 - 500 000:een.
Keskivertokielenkäyttäjä tulee toimeen n. 4000-10 000 sanalla; tavallisen tavaratalon artikkeliluettelossa voi olla 60 000 myyntiartikkelia. Ymmärtääkseen vaativia tekstejä kuten sanoma- ja aikakauslehtiä, klassikkokirjallisuutta jne tarvitaan n. 4000-5000 sanaa. Poikkeuksia ovat mm. kielilahjakkuudet Goethe 80 000 tai Joyce 100 000.

Oxford English Dictionary sisältää n. 500 000 sanaa. Joidenkin arvioiden mukaan englannin kieli käsittäisi yli miljoona sanaa, mikä määrä sisältää jo slangin, murteet, ammatti- ja erikoisalat kuten luonnontieteet ja teknologian. Viime mainittuihinhan on viime vuosina tullut joka kielessä aivan huima määrä uusia sanoja. Eri kielissä voi olla eri määrä sanoja. Englannissa on melko paljon synonyymeja, sillä kieli koostuu monista kerrostumista (mm. germaanisesta ja latinalaisesta).

Kielen sanamäärää laskettaessa laskettakoon, montako erityisalaa on olemassa: lääketiede, kemia, maatalous, rakennusala, luonnontieteet, kielitiede, taiteet, käsityöt ja niin edelleen ja niin edelleen. Joka alalla on noin 1000-30 000 erityissanaa, joita käyttävät vain ammattialan ihmiset. Kun nämä kaikki lisätään laajimpiin yleissanakirjoihin, saadaan yhdessä kielessä olevien sanojen lukumääräksi satoja tuhansia.

Suomen kielen sanamäärää on helppo lisätä johdinten avulla: heinä, heinikko, heinäinen, heinätön… Toinen mahdollisuus lisätä sanamäärää on yhdyssanat: heinätukko, heinänteko, heinäseiväs, heinälato, heinämies… Suomen kieli on myös kieli, jossa pystytään lisäämään sanamäärää loputtomasti muodostamalla kuvailevia sanoja. Näin saadaan sanoja, jotka kaikki ymmärtävät, vaikka eivät olisi koskaan niitä ennen kuulleetkaan ja vaikka niitä ei olisi mainittu sanakirjoissa: lotrata, läträtä, lutrata. Voisikohan sanoa, että suomen kielen sanamäärä on ääretön?

Äärevämpää säätä

Muutama hajahuomio vielä vertailumuodoista:

• Eräänä maaliskuisena aamuna Aamu-tv:ssä ilmatieteen laitoksen edustaja kertoi säästä: ”Säästä on tullut äärevämpää”. Hieman erikoinen sanavalinta, jo sana äärevä sinänsä, puhumattakaan komparatiivista.

• Etelä-Savossa on ihmisillä tapana sanoa lämmä, kun tarkoitetaan lämmin: Onpa tänään lämmä päivä. Tästä on joku muualta paikkakunnalle tullut irvaillut, että savolaisten lämmä-sanan vertailumuototaivutukset sitten kai kuuluvat näin: lämmä – lämmempi – lämmin.

• Eteläpohjalaisen murteen yksi omaleimaisia piirteitä on erikoinen komparatiivi, esim. pienempi = pienee, lyhyempi = lyhee. Muutama sanonta malliksi:
• -Mitä isoompee vika, sen suuree leka.
• -Kukaan ei oo paree ku toinenkaan, mutta älä silti puhu ku vertaaselles.
• -Suuree vahinko siinä tuli, kun Napuen kylä paloo.