Huudahdellaan runoillen

Vaikka huudahdussanoilla ei luulisi olevan mitään väliä, on niissä usein enemmän informaatiota kuin jossain muussa sanassa. Seuraavassa listassa vaihdetaan vain yhtä vokaalia, ja heti saadaan merkitys muuttumaan. Jos maistelet sanoja suussasi, huomaat, että jokaisella huudahduksella on oma vakiintunut merkityksensä, ja kaikki suomen vokaalit on tullut käytetyksi. On ihan eri asia, sanooko joku sinulle hehheh vai hähhäh ja esim. sanoilla hyhhyh ja huhhuh on ihan tietty merkityksensä.

hahhah
hehheh
hihhih
hohhoh
huhhuh
hyhhyh
hähhäh
höhhöh

Katsoin saksan sanakirjasta, olisiko siellä kaikille suomen hohotuksille vastaavia ilmauksia. Kaikki vokaalit voidaan vaihtaa sielläkin, ja huudahduksen merkitys muuttuu. Ainoastaan ä- ja ö-vokaalia ei ollut sanakirjan sanoissa. (Saksassahan ä, ö ja ü –vokaalit katsotaan a:n, o:n ja u:n varianteiksi ja löytyvät sanakirjoissa vain näiden kohdalta). Kirjoitan tähän sanakirjan antamat merkitykset, koska ne hieman saattavat poiketa siitä, mitä suomalainen ymmärtää vastaavilla huudahduksilla.

hach!=hämmästystä, yllätystä
haha!=naurua, vahingoniloa, voitonriemua,
he!=yritetään herättää toisen huomio,
hi! hihi!=vahingoniloa ja ironista kiherrystä,
ho! hoho!=hämmästystä
hu!= pelästystä, huh!= kauhua, kylmän tunnetta
hu-hu!= huhuilla jollekin kauempana olevalle
hü! hüh!= käytetään hevosta tai härkää hoputettaessa

Saksalainen kirjailija ja opettaja Rudolf Otto Wiemer (1905-1998) on kirjoittanut jopa runon "Aha die Deutschen” käyttäen interjektioita eli erilaisia huudahdussanoja. Kun vielä lisätään huudahduksiin painotuksia ja intonaatiota, voidaan saada samastakin asiasta monia merkityksiä.

empfindungswörter (=tunnesanoja)
Aha die deutschen
Ei die deutschen
Hurra die deutschen
Pfui die deutschen
Ach die deutschen
Nanu die deutschen
Oho die deutschen
Hm die deutschen
Nein die deutschen
Ja ja die deutschen

Runo: Wiemer, Rudolf Otto, Beispiele zur deutschen Grammatik, Gedichte.Wolfgang Fietkau Verlag, Kleinmachnow, Berlin 1973, 15.

Lapsen kielen kehityksestä

Lapsen kielen kehityksestä on tehty monia tutkimuksia, mutta en ole niihin perehtynyt. Joululomalla tapasin taas 2-vuotiasta lapsenlastani Aatua, jonka kielen kehityksestä tein ihan aikomattakin huomioita. Ja mikä ihmeellisintä, vertasin puhetta vieraisiin kieliin. Nämä ovat vain hajahuomioita lapsesta, jota näen vain noin kerran kuukaudessa.

Noin 1½-vuotiaana Aatu ymmärsi jo vaikka mitä ja sanoi yksittäisiä sanojakin. Myös kahden sanan tuotoksia oli runsaasti. Mielenkiintoni kiinnittyi yhdyssanoihin, jotka melkein järjestelmällisesti olivat väärin päin: lipputanko oli aina tankolippu, vaikka sitä olisi toistanut kuinka monta kertaa. Pöytäliinasta tuli liinapöytä, leikkimökistä mökkileikki jne.

Sama ilmiö oli adjektiiviattribuuteilla: iso lapio oli tavallisesti lapio iso.

Eikä pääsanan ja määreen paikanvaihto rajoittunut näihin, vaan myös omistus eli genetiiviattribuutti oli pääsanansa jäljessä: vaarin kirja oli aina kirja vaarin, isin autosta tuli auto isin. Nyt joululomalla olivat nämä kesäiset ”virheet” hävinneet.

Mielenkiintoista tästä tekee se, että monissa kielissä, esimerkiksi latinan, englannin, saksan ja espanjan kielessä omistus on aina pääsanansa jäljessä: sa. das Auto des Vaters tai esp. el coche del padre. Latinassa ja espanjassa myös adjektiivi on pääsanansa jäljessä: una chica bonita (= kaunis tyttö eli sananmukaisesti tyttö kaunis, kuten Aatun puheessa).

Nyt 2-vuotiaana oli puhe kehittynyt huomattavasti. Oli tullut uusia mielenkiintoisia asioita. Lauseet ovat pitempiä, 2- tai 3-sanaiset ilmaukset ovat tavallisia, mutta jopa 5-sanaisia lauseita tuli. Mielenkiintoisia olivat nyt kysymyslauseet, joissa olikin germaanisten kielten sanajärjestys, eli verbi aina toisena: Minne menee vaari? Mitä puhuu äiti siellä? Mitä syö lintu?

Toinen jännä ilmiö oli olla-verbin puuttuminen. Mm. venäjänkielessä puhutaan samalla tavalla tämän tapaisissa lauseissa:
Mikä tämä? Tässä kissa. Tämä vaari.

Kun olin jossain vaiheessa kertonut perheenjäsenten oikeita etunimiä, Aatu katsoi minua kovin hämmästyneenä ja yritti väittää vähän vastaankin. Lopuksi hän meni sohvalle vaarin viereen, taputti tätä päälaelle ja sanoi velmu ilme silmissään: Tämä Erkki. Ja nauraa räkätti päälle.

Kielivoimistelua eri kielillä

Kaikissa kielissä on hauskoja ja merkillisiä kielivoimistelulauseita, kielenvääntäjiä. Hauskuus tulee joko sanojen samankaltaisuudesta, vaikeaäänteisten sanojen peräkkäisyydestä tai samannäköisten sanojen merkityseroista. Useimmiten on tarkoitus lausua ne peräkkäin monta kertaa ja mahdollisimman nopeasti kunnes kieli on solmussa.

Näitä kutsutaan englanniksi Tongue twisters, ruotsiksi tungvrickare (=kielenvääntäjä) ja saksaksi Zungenbrecher (=kielenrikkoja), espanjaksi trabalenguas.

Jo kymmeniä vuosia sitten, kun ei ollut terapeutteja yms. kansakoulunopettaja laittoi ärrä- ja ässä-vikaisen lapsen ääntämään:

Ärrän kierrän ympäri orren, ässän pistän taskuun.
Tai: Mustan kissan paksut posket. Itsekseskös itkeskelet, yksikseskös yskiskelet.
Hauska välituntileikki oli: Appilan pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu.

Näitä on valtavat määrät, samoin vieraissa kielissä. Olen kerännyt muutamia tunnetuimpia esimerkkejä eri kielistä. Niistä kielistä, joita en tunne, en ole lauseita yrittänytkään suomentaa, vaan olen jättänyt englanninkieliset valmiit käännökset.

Ruotsi:

Sju sjösjuka sjömän sköttes av sju sköna sjuksköterskor.
(Seitsemän kaunista sairaanhoitajaa hoiti seitsemää merisairasta merimiestä).
Farfar, får får får? –Nej, får får inte får. Får får lamm.
(Isoisä, saavatko lampaat lampaita? –Eivät, lampaat eivät saa lampaita. Lampaat saavat karitsoita.)

Nämä samoin kuin monet muutkin ruotsalaiset ovat tunnettuja myös norjassa ja tanskassa. Myös tanskassa ja saksassa on paljon yhteisiä.

Saksa:

Onkel Fritz fischt frische Fische. (Fritz-setä kalastaa tuoreita kaloja).
In Ulm und um Ulm und um Ulm herum. (Ulmissa, Ulmin ympärillä ja ympäri Ulmia).

Englanti:

I scream, you scream, we all scream for icecream!
Six sleek swans swam swiftly southwards.
I thought, I thought of thinking of thanking you.

Viro

Kummikutes kummitus kummitas kummutis.
(Kumisaappainen kummitus kummitteli lipastossa).

Espanja:

Pin pon pan para Papin.
(=Pin tarjosi leipää Papinille.)

Italia:

Un pezzo di pizza
che puzza nel pozzo
del pazzo di pezza.
(A piece of pizza is stinking in the well of the madman of rags.)

Unkari:

Öt török öt görögöt dögönyöz örökös örömök között.
(Five Turks massage five Greeks among perpetual pleasures.)

Jos kauhistelee unkarin valtavaa ö-kirjainten määrää, ei se varmaan ole sen hullumpaa kuin suomenkielen vastaavanlaiset ilmaukset. Eiköhän seuraava vedä vertoja unkarille: Lääkäri määrääsi väärää päänsärkylääkettä, eikä ole edes yhtään tarvinnut vääntääkään, kuten vaikkapa tässä: Ölli pölli töllin Ölliltä.

Jos suomenkielessä on runsaasti vokaaleja, kuten sanassa hääyöaie, on niitä unkarissakin:
Fiaiéi.
(More things of his or her more sons.)

Äskeisten vastapainoksi tsekin kieli, jossa on valtavasti sanoja ilman ensimmäistäkään vokaalia:

Tsekki:

Strč prst skrz krk. (Pistä sormi kurkkuun.)

Arabia

Laa wala balla wallahi!
(No, you, for god's sake I swear)

Indonesia:

Kuku kaki kakak kakak ku kayak kuku kaki kakek kakek ku. (My sisters' toenails look like my grandfathers'.)
Eikö tämä vaikuta jo peräti samanlaiselta kuin tuo suomalainen kokon kokoaminen:
-Koko kokko kokoa!
-Koko kokkoko?
-Koko kokko.

Suahili:

Hapo ulipo upo upo.
(Is there a ladle (there) where you are?)

Kaikenkielisiä väännöksiä on lisää mm. osoitteessa http://www.uebersetzung.at/twister/index.htm

Saksankielisiä on mm. osoitteessa: http://www.elkeswelt.de/sprachschatz/zungenbrecher/deutsch.htm

Älä sano mitä ajattelet

Jos minulle joskus joku erehtyy sanomaan: ”Olet kaunistunut” tulee väistämättä mieleeni, mitenkähän ruman näköinen olen tähän mennessä ollutkaan. Peiliin katsoessa ei siellä nimittäin tuon ”kaunistumisen” jälkeenkään kovin häävi naama katso vastaan.Tuota samaa kuulin kerran bussissa jonkun takanani pohtivan kaverilleen: onko ollenkaan kohteliasta sanoa toiselle, että tämä on kaunistunut, vaikka puhuja sen kohteliaisuudeksi tarkoittaakin.

Tällaisia hyvässä uskossa sanottuja lausumia on vaikka kuinka paljon:
”Olet samannäköinen kuin 20 vuotta sitten!” Tämä on kai aiottu kohteliaisuudeksi ja tarkoitetaan, että toinen on nuoren näköinen. Mutta voihan sen niinkin tulkita, että asianomainen on ollut aina vähän vanhan näköinen. Itse en ainakaan pidä sitä enää kovin kohteliaana, varsinkin kun mielestäni näytän jo vanhalta. Eli siis: olenko ollut vanha jo syntyessäni?

”Olet käynyt parturissa”, ”Sinulla on uusi pusero” ovat mielestäni turhia, vaikka ne on tarkoitettu kohteliaisuuksiksi. Väistämättä tulee mieleen, että oli siis jo aikakin ostaa uusi pusero ja johan tuota joutikin mennä parturille.

Joku katsoo valokuvaansa ja kauhistelee itseään: ”Olenpa minä kauhean näköinen!” Silloin ei kannata missään nimessä sanoa: ”Ainahan sinä tuon näköinen olet”, vaikka toinen olisi kuinka söpö kuvassa. Kauhistelija loukkaantuu takuuvarmasti.

Jos joku on tehnyt juuri jonkin älykkään huomion, älä ihmettele: ”Mistä sinä tuon tiesit?/ Ai, sinä tiesit sen!” Näin lausuessasi ilmaiset vahingossa, että olet pitänyt toista tyhmänä.

Arkipäivän puheessa on paljon myös tilanteita, jolloin ei sananmukaisesti tarkoiteta sitä, mitä sanat merkitsevät, vaan lausumat saavat merkityksen tilanteesta:

”Puhelin soi!” tarkoittaakin: ”Vastaa siihen!”
”Täällä on kylmä!” = ”Sulje ikkuna!”
”Posti tuli.” = ”Hae posti laatikosta!”
”Onpa kello jo paljon!” = ”Olisikohan vieraiden jo aika lähteä!”
”Onpa ihanan pehmeä tyyny!” = haluat tyynyn itsellesi.

Tuo viime mainittu tyynyjuttu sattui itselleni Saksassa. Ihastelin pehmeää tyynyä ja tuttavani oli väkisin työntämässä minulle tyynyä mukaani Suomeen, kun luuli minun sitä haluavan itselleni. Minulla oli suuria vaikeuksia yrittää kieltäytyä, kun vastapuoli luuli minun vain kohteliaisuudesta kieltäytyvän.

On olemassa kielitieteen haara, pragmatiikka, joka tutkii kielen käyttöä tilanteessa ja kontekstissa eli asiayhteydessä. Eri asiat merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Puhumattakaan, että eri kulttuureissa samoilla sanoilla ja kohteliaisuusmuodoilla on ihan eri merkitys. Varmaan jokainen on joutunut tästä syystä hämmennyksiin ulkomaalaisen kanssa. Ja kun puheeseen lisätään vielä kehonkieli, voi tulos olla joskus uskomaton.

Eli pragmatiikka on lähinnä kuulijan ongelma: Ihmiset eivät sano aina sitä mitä tarkoittavat eivätkä tarkoita sitä mitä sanovat.

Kommunikoinnissa ei aina siis auta äidin vanha viisauskaan: Ajattele, mitä sanot, ettet sano, mitä ajattelet!

Lauletaan latinaksi

Jostain löysin Joulupuu on rakennettu -laulun latinaksi.

abies est decorata
scimus festum adfore
crustula iam collogata
passim sunt in arbore

Kouluaikanani oli matematiikanopettajallani tapana keventää viimeistä tuntia ennen joulua tuomalla erikieleisiä lauluja tai kaikenlaisia kielileikkejä kevennykseksi. Tässä Saku Sammakko latinaksi, jota lauloimme useammallakin matematiikan tunnilla.

Rana Romulus mōr' amatōrio  nūgas, nūgas 
fert ānulos aureos in sinulo

Se Musculae Musae prīm' oculo  eccam, eccam 
vult dēdere sacro vinculo

Tibi, cārule, tempora dēficiunt  aha, aha 
me Porculo Ponto porrigunt

Mores Pónti non tibi conveniunt  edepol, edepol 
nam lutulenti digiti eius sunt

At Muscula Musa percallida'st  vae, vae 
Vae - femina femina semper est

Nam Musculae Musae in nuptiis  euhoe, euhoe 
est Cicerō Cicād' in purpuris

Contemptus et Pontus et Romulus  ei mī, ei mī 
cum Cicero lýricus optimus

Rana Romulus nunc ita mūtatus  ēheu, ēheu 
ut ei lutulentus Porculus pūrissimus

Rääkättyä suomea

Sain tuttavaltani näytteen suomenkielestä. Teksti oli ollut Sokrates-sanomissa. Joku on kuulemma ostanut työmatkaltaan Brysselistä kakun, jossa oli kaikilla EU-kielillä tuoteselostus.

Kakku oli Fein Kuchen Gmbh:n valmistama.
Näinkin voi siis suomea kirjoittaa. Vieläkö joku sanoo, että ei ole niin väliä, miten kirjoittaa.

Kakka kera täyte kerman (20%), ja kuorrutus suklaa. Valmistus: sokerie,
vehoä jauhol, muna kasvinen, vesj, vahnä tärkkelys, maito-sokerie,
kaako, apukeine leipominen: E322, E330, E440, E471, jauhe leeipuminen
E450a, vaasla pulver, suola, luonnontutkija aromi: vanilja

Kynsin hampain ja mielin kielin

Matti lähti illalla iloisin mielin ja kahta kättä heiluttaen juhliin. Tarkoitus oli, että hän istuu siellä kuivin suin ja selvin päin, että pääsee kotiin omin jaloin eikä tarvitse tulla sumein silmin ja nelin kontin. Pitkin hampain ja päätään puistellen hän piti kiinni päätöksestään, vaikka isäntäväki yritti olla mielin kielin ja tarjota kaikkea hyvää juotavaa. Vaikka hän kynsin hampain piti kiinni päätöksestään, niin kuinkas kävikään!

Tälle tarinalle voit keksiä jatkoa: kaksin käsin, kuumottavin korvin, punaisin poskin, uusin voimin jne…

Suomenkielestä löytyy suuri määrä tämän kaltaisia kiinteitä sanontoja. Nämä luokitellaan instruktiiviksi, joka on suhteellisen vieras sijamuotona, vaikka sanonnat ovat kaikille tuttuja. Instruktiivi vastaa kysymyksiin miten, millä tavoin, millä keinoin, mutta sitä käytetään tavallisesti vain kiinteissä ilmauksissa ja se on aina monikossa, poikkeuksena: menin sinne jalan.

Kissoin ja koirin voisi tulla kysymykseen, kun joku vaikka etsii jotain, mutta ei sen sijaan esim. kanoin ja lampain. Onhan sellainen mahdollista muodostaa, mutta kukaan ei käytä instruktiivia, vaan aina kanojen ja lampaiden kanssa.

Siellä tapeltiin puukoin ja puntarein on kiinteä sanonta, jossa instruktiivi käy arkikielessäkin, mutta eipähän kuulosta normaalilta uutisartikkelin kieleltä sanoa puukoin ja haulikoin. Puukoin ja pyssyin kuulostaisi kivalta alkusointunsa takia ja instruktiivi onkin hyvä tyylikeino sellaiselle, joka yrittää keksiä uusia tuoreita ilmauksia.

Ristikkokielessä instruktiivi tuntuu olevan tavallinen: esim. vihjesanana jaloin, johon voi olla vastauksena vaikkapa sieni. Lauluissa, runoissa jne: Me käymme joulun viettohon taas kuusin, kynttilöin.

Suomen kieli on erikoinen, sillä substantiivien sijamuotoja voi olla verbeilläkin. Verbin 2. infinitiivissä instruktiivia käytetään ilmaisemaan, miten jokin toiminta tapahtuu:
laulaen, purjehtien, istuen, hyräillen.

Teeskennellä työskentelemistä

Kirjoitin 16.10 juttua verbijohdannaisista. Tässä vielä siihen lisää:

Vastaani tuli hauskoja sanoja: ”…ammattiahmatti jäi tuoreeltaan kiinni koko hapankaalivaraston syöskentelemisestä.” (Apu 49/2007). Käsittäisin, että joku oli syönyt hapankaalia vähän silloin tällöin napsien.

Jollain internetin foorumilla joku pohti harrasteverbiä foorumoida, kun halutaan ilmaista, että joku kirjoittelee mielipiteitään foorumilla. Mutta jos ainoastaan roikkuu linjoilla, silloin kuulemma vain foorumoiskentelee. Mutta kun sitäkin vain on tekevinään, voisi tietysti sanoa: olen vain foorumoiskentelevinani.

Käteviä ovat siis suomenkielen johtopäätteet, paljon voidaan ilmaista yhdellä ainoalla sanalla ja samalla systeemillä voidaan tehdä uusia sanoja.

Näitä joutilasuutta ilmaisevia laiskasti tehtyjä juttujahan on vaikka kuinka. Kauppias voi vain vähän myyskennellä, paitsi että silloin ei kai ole kovin paljoa voittoa odotettavissa. Halventavasti voidaan sanaa myös käyttää, voihan joku myyskennellä itseään kadulla ja sen jälkeen vaikka naiskennella.

Entäs sana teeskennellä. Eli joku ei tee, on vain tekevinään jotain, vähän silloin tällöin. Sanaa ei vain mielletä tehdä-verbin johdannaiseksi.

Miten on sitten käsitettävissä työskennellä? Eikö ole epäloogista sanoa, että joku työskentelee ahkerasti, koska hän nytkin vain skentelee?

Pyhä Lucia vai paha Lucifer

On taas Lucian-päivä, 13.12. Kuka Lucia oli ja miksi päivää vietetään?

Pyhä Lucia oli neito, joka surmattiin uskonvainoissa Sisilian Syrakusassa vuonna 304 jkr.
Pyhää Luciaa on rukoiltu keskiajalla avuksi erityisesti kaulan kasvaimissa sekä sokeudessa ja silmätaudeissa.

Lucia-nimi tarkoittaa valoa (lat. lux, genetiivi lucis) ja on meillä valon tuoja vuoden pimeimpään aikaan. Arveltiinhan ennen, että 13. päivän yö on vuoden pisin ja pimein yö, ja siitä alkaa päivä pidetä.

Ruotsiin Lucia levisi Pohjois-Saksan kautta, jossa katolinen Pyhä Nikolaus yritettiin korvata valkopukuisella neidolla. Alkujaan keskiajalla Saksan Pyhän Nikolauksen mallin mukaan Ruotsissakin kulki Lucia-neito talosta taloon.

Eri aikoina Ruotsissa Lucia on ollut erilainen, se on sekaantunut milloin mihinkin hahmoon tai perinteeseen. Joinakin aikoina hän oli jopa pelottava ilkeyksien tekijä kulkien taloissa seuranaan paholaisolento ´Düwelskater´ (paholaiskolli), josta nimi Lussekatt, joka taasen on nykyisin tarjottava sahramilla maustettu Lucian-päivän pulla (myös djävulskatt). Muinoin oli paha enne, jos lapsi syntyi pimeimpänä ja pelottavimpana lussin yönä.

Lussina oli kaikenlainen työnteko kiellettyä. Jos rikkoi kieltoa, saattoi Lussi viedä vaikkapa savupiipusta. Näin Lucia on muinoin yhdistetty myös Luciferiin, kaikki perinteet ja tavat ovat sotkeentuneet ihmisten mielissä. Eli niinkin erilaiset hahmot kuin Lucia ja Lucifer ovatkin lähtöisin yhdestä ja samasta asiasta.

Nykyajan Lucia

Vaikka Lucia on Ruotsissa vanha perinne, on perinteen nykyaikainen muoto melko nuori. Vasta vuonna 1927 eräs ruotsalainen sanomalehti herätti henkiin nykytyyppisen Lucian-päivän vieton Lucia-neidon valitsemisineen ja kulkueineen, samoin kuin rahan keruu hyväntekeväisyyteen. Asia sai huomiota myös Suomessa, mutta tapa ei yleistynyt ennen kuin sodan jälkeen 1949 suomenruotsalaisten keskuudessa. Vähitellen on Lucia-juhlaa ruvettu juhlimaan myös suomalaisissa piireissä.

Laulusta:

Gunnar Wennerberg oli v. 1927 Napolissa ja kuuli kauniin laulun, joka oli ylistys Napolin kauniille kalastajasatamalle Santa Lucialle. Hän piti laulua sopivana myös kotona Ruotsissa laulettavaksi Lucian yhteydessä. Siitä lähtien tapa on säilynyt.

Hellittelyä ja pienennystä

”Kävin Sepukan ja Seijukan kanssa ostoksilla”, kuulostaa länsisuomalaisesta oudolta, mutta on itäsuomalaiselle normaali ilmaisutapa.

Kyseessä on diminutiivimuoto eli hellittelymuoto erisnimistä Seppo ja Seija. Tällaisia tavallaan pienennysmuotoja on mahdollista tehdä vaikka mistä nimestä. Olen kuullut mm. Kari-Karikka, Aila-Ailukka, Leena-Leenukka, Eila-Eilukka, Paula-Paulukka. Jotkut nimet ovat eriytyneet omiksi itsenäisiksi nimikseen, niitä ei usein enää mielletä johdannaisiksi, esim. Marja-Marjukka.

Vaikea on mieltää diminutiiveiksi näitäkään: vasa-vasikka, musta-mustikka, maa-mansikka, piiras-piirakka, emä/emo-emakko. Eukkokin on itse asiassa emon diminutiivi samaan tapaan kuin veli-veikko.

Selviä pienennys- ja hellittelymuotoja ovat mm. sopukka, patukka, matikka, palikka, lutikka, lehdykkä, misukka, mussukka, lapukka, läpykkä, pullukka. Näistä ainakin joistakin on helppo löytää vielä ”alkuperäinen suurempi” käsite: made, lude, lehti.

Monet diminutiivit ovat vähätteleviä tai arkipäiväisiä, puhekielisiä: typykkä, letukka, heitukka, ötökkä, russakka, kopukka, jötikkä, jurrikka, turrikka jne.

Paitsi että diminutiiveja voidaan muodostaa -kka/-kkä –päätteillä, myös –nen-loppu on hyvin tavallinen. Se mielletäänkin paremmin diminutiiviksi: hiiri-hiironen, kirja-kirjanen, kukka-kukkanen. Nykykielessä ei diminutiivia enää kovin paljon käytetä. Hiironen kuulostaa satujen kieleltä. Samoin oravainen tai jänönen tuntuvat kuuluvan vain vanhaan kieleen. Tässäkin taas itäsuomalaiset tekevät poikkeuksen. Arkipäivän havaintojen perusteella olen huomannut, että varsinkin vanhemmat ihmiset ostavat aina kukkasia, ei koskaan kukkia.

Kaikkia –nen-päätteisiäkään sanoja ei enää heti huomaa ”pienennyksiksi” alkuperäisestä, esim. neulanen.

Kaksinkertainen diminutiivi (-kka + -nen) on esim. sanoissa lapsi-lapsukainen, pieni-pienokainen.

P.S. Tämän ja edellisen postauksen kuvat ovat kutomastani vippeläraanusta, jonka kuvioista osan olen suunnitellut itse.